"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"
"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso. Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä päivältä se käy yhä kylmemmäksi… tai lieneekö sinulla sydäntä laisinkaan."
Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.
"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua. paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta, kunnes kirvely tuo parannusta!"
Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun, mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan, ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen päähänsä oman leveälierisen hattunsa.
"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä… käy kumarassa, ettei kukaan näe kasvojasi!"
Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse ulos.
Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet, ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.
"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha kaduilla?"
"Sotamies arvelee niin."