Ateria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka oli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja valoi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn liedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja nojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta kirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti lukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä. Teodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä hän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja hänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan pois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä yläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti, kuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka oli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen ristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen samalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt pilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia, mutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.
"Maisteri Mattias", hän kuiskasi, "nukutko sinä?"
"En. Odotan rippiäsi."
"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja vanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko päivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä hautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia ja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä… ja minä rakastan heitä kaikkia."
III
Alvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä kirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin makuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja muutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt pois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset ja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille varjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä näköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät kuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun kalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.
Lähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika Kaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä seurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää parempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä. Hänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset vivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja hengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.
"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan", hän sanoi, "ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä uuteen… Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen, että hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin. Ratsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi… ja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen alla… niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun selästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti… Ja nyt istun tässä ja naaraan mateita… Olisipa edes kysymys mateitten nuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä."
"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. — Ylistetty olkoon maan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi väreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa, että koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta itsesi: sitten, jos voit."
Maisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo ja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen ajatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän puhui vihapäissään.