Vieras nainen kertoi elämänsä vaiheet hiukan sovitellen.
Hän oli muka työläis-nainen; hänen miehensä oli kuollut; hän ei ollut saanut työtä Pariisissa, ja siksi lähti hän etsimään sitä muualta, kotipuolestaan; hän oli lähtenyt aamulla jalkaisin Pariisista; kantaessaan lastaan oli hän väsynyt ja niin oli hän noussut Villemomblen matkustajavaunuihin; Villemomblesta oli hän tullut jalkapatikassa Montfermeiliin; pienokainenkin oli hiukan kävellyt, mutta ei paljoa, sehän on vielä niin nuori, ja sitten sitä oli pitänyt kantaa, ja nyt se kullanmurunen oli nukahtanut.
Samassa suuteli nainen kiihkeästi tyttöstään, niin että se heräsi. Lapsi avasi silmänsä, suuret siniset silmänsä, samanlaiset kuin äidillään, ja katseli, mitä? ei mitään ja kaikkea, kasvoillaan tuo pienten lasten vakava, joskus ankara ilme, joka on heidän kirkkaan viattomuutensa salaisuus meidän hämäräin hyveittemme edessä. Näyttää kuin tuntisivat he olevansa enkeleitä ja kuin tietäisivät meidän olevan ihmisiä. Sitten helähti lapsonen nauruun ja äidin vastustelemisista huolimatta soljui se maahan liehumahaluisen pikku olennon hillittömällä tarmolla. Äkkiä huomasi se nuo kaksi tyttöstä keinussa, pysähtyi kuin naulattuna ja pisti kielensä suusta ihmettelynsä merkiksi.
Äiti Thénardier irrotti tyttösensä, auttoi heidät keinusta ja sanoi:
"Leikkikääpä nyt yhdessä kaikki kolme".
Tässä ijässä tullaan pian tuttaviksi; minuutin kuluttua jo kaiveskelivat pikku-Thénardierit oudon tulokkaan kanssa kuoppia maahan, ja riemu oli rajaton.
Outo tulokas oli hyvin iloinen; äidin hyvyys näkyy lapsen iloisuudessa; hän oli saanut käsiinsä pienen puunoksan ja sitä lapionaan käyttäen kaivoi hän nyt innostusta hehkuen hautaa, johon olisi juuri kärpänen sopinut. Haudankaivajan työ tulee naurettavaksi, kun sen suorittaa lapsi.
Naiset jatkoivat pakinaansa.
"Mikä onkaan palleroisenne nimi?"
"Cosette".