Kun Fantine huomasi tulevansa omillaan toimeen, valtasi hänet hetkiseksi ilo ja riemu. Elää kunniallisesti kättensä työllä, mikä taivaan armo! Vanha työinto palasi todellakin. Hän osti peilin, katseli siitä mielihyvikseen nuoruuttaan, kaunista tukkaansa ja kauniita hampaitaan, unohti monia seikkoja, ajatteli vain Cosetteaan ja valoisata tulevaisuuttaan ja oli melkein onnellinen. Hän vuokrasi pienen kamarin ja kalusti sen velaksi, vastaisiin ansioihinsa luottaen, mikä oli entisen huolettoman elämäntavan jäännöstä.
Koska hän ei voinut sanoa olevansa naimisissa, varoi hän visusti puhumasta pikku tytöstään, kuten olemme jo huomauttaneetkin.
Alussa maksoi hän säännöllisesti Thénardiereille, senhän tiedämme. Kun hän osasi merkitä vain nimensä, täytyi hänen kirjotuttaa heille yleisellä kirjurilla.
Hän lähetti kirjeitä usein. Se herätti huomiota. Alettiin kuiskailla naisten työhuoneessa, että Fantine "kirjotteli kirjeitä" ja että "hänellä oli joitakin salavehkeitä". Ei kukaan niin innokkaasti urki toisten ihmisten toimia kuin se, jota ne eivät vähääkään liikuta. — Minkätähden saapuu tämä herra sinne ja sinne vasta iltahämyssä? Miksi ei tuo herra milloinkaan lukitse oviaan torstaisin? Minkätähden hiiviskelee hän aina syrjäkatuja? Miksi laskeutuu se ja se rouva ajurinrattaista ennenkuin on saapunut talonsa edustalle? Minkätähden lähettää hän ostamaan kirjepaperia, vaikka hänellä on sitä "laatikot täynnä?" j.n.e., j.n.e. — Niitä löytyy ihmisolentoja, jotka voidakseen ratkaista nämä arvoitukset, mitkä eivät heitä vähimmässäkään määrässä koske, tuhlaavat enemmän rahaa, hävittävät enemmän aikaa, kestävät enemmän vaivaa kuin tarvittaisiin kymmenen hyvän työn suorittamiseen. Ja tämän he tekevät vallan ilmaiseksi, huvikseen, eikä heidän uteliaisuuttaan mikään muu palkitse kuin heidän uteliaisuutensa. He vaanivat tätä miestä tai tuota naista päivät pitkät, vahtivat tuntimäärin katujen kulmissa, porttikäytävissä, yöllä, pakkasessa ja sadeilmalla, lahjovat palvelijat, juottavat ajurit ja käskyläiset, ostavat kamarineitsyet, palkkaavat kätyreikseen ovenvartijat. Miksi? Tyhjän takia. Pelkkää näkemisen, kuulemisen ja tietämisen vimmaa. Pelkkää juoruilemishalun syyhymistä. Ja usein nämä tunnetut yksityiskohdat, nämä julkiset salaisuudet, nämä päivänselvät arvoitukset saavat aikaan kauheita kohtauksia, kaksintaisteluita, vararikkoja, perheiden tuhoutumisia, toiveiden murtumisia, niiden suureksi iloksi, jotka ovat "paljastaneet kaikki" tyhjän takia ja pelkästä vaistosta. Surullinen seikka.
Muutamat ihmiset ovat ilkeitä pelkästään puhumistarpeensa takia. Heidän keskustelunsa, haastelunsa hienossa vierashuoneessa, heidän lörpöttelynsä etuhuoneessa ovat kuin tulipesiä, jotka kuluttavat puunsa nopeasti; ne tarvitsevat paljon polttoainetta ja polttoaineena on tässä lähimäinen.
Fantinea pidettiin siis silmällä.
Moni kadehtikin hänen kullankellertävää tukkaansa ja hänen valkoisia hampaitaan.
Huomattiin, että hän työhuoneessa toisten keskellä usein kääntyi poispäin kyyneleen kuivatakseen. Se tapahtui niinä hetkinä, jolloin hän muisteli lastansa; ehkäpä myöskin miestä, jota hän oli rakastanut.
Tuskallinen yritys katkaista menneisyyden sydäntäkietovia kahleita.
Saatiin selville, että hän kirjotti ainakin kaksi kertaa kuussa, aina samalla osotteella, ja että hän suoritti kirjeen postikulut. Vihdoin päästiin osotteenkin perille: Herra, herra Thénardier, ravintoloitsija, Montfermeil. Nyt pantiin kapakassa puhetuulelle tuo julkinen kirjuri, vanha ukonkähnys, joka ei voinut täyttää mahaansa punaviinillä tyhjentämättä salaisuuspussiansa. Lyhyesti: saatiin tietää, että Fantinella oli lapsi. "Johan minä sitä sanoin, että mikä lie tytönletukka". Löytyipä sellainenkin juoru-akka, joka teki vasite matkan Montfermeiliin, haastatteli Thénardiereja ja kehuskeli palattuaan: "Jos kolmekymmentäviisi frangia menikin, niin sainpa sitten asiastakin selvän. Näin kun näinkin lapsen!"