Toisen kerran huudahti hän, saadessaan erään paikkakunnan aatelismiehen kuolin-ilmotuksen, missä sangen laajasti lueteltiin, paitsi vainajan arvonimityksiä, myös kaikkien hänen sukulaistensa pienimmätkin läänitys- ja aatelis-arvot: "Onpa sillä miehellä selkää kuoltuaankin! Annas nyt ilomielin kantaa tuollaista arvonimi-taakkaa! Mitenkä on voinut ihmisten päähänkään pälkähtää näin käyttää kuolemaakin turhamielisen ylpeytensä toitottajana!"
Tilaisuuden sattuen lausui hän jonkun lempeän ivasanankin, mutta melkein aina niin, että se kätki vakavan ajatuksen. Paaston aikana kerran tuli muuan nuori apulaispappi Digneen saarnaamaan tuomiokirkossa. Hän puhui erinomaisen kauniisti. Hänen saarnansa aiheena oli hyväntekeväisyys. Hän manasi rikkaita antamaan yltäkylläisyydestään puutteenalaisille, jotta voisivat välttää helvetin tuskia, jotka hän kuvasi niin hirveiksi kuin suinkin vain osasi, ja jotta saisivat periä paratiisin riemut, jotka hän esitti mahdollisimman houkutteleviksi. Kuulijain joukossa oli myös eräs liike-elämästä väistynyt rikas kauppias, Géborand nimeltä, jossa oli hiukan koronkiskurin vikaa ja joka oli ansainnut kaksi miljoonaa veran, sarsi-, villa- ja harsokankaiden valmistamisella. Herra Géborand ei ollut eläissään antanut almua onnettomuuteen joutuneelle. Tästä päivästä lähtien huomattiin hänen antavan joka sunnuntai viisi penniä vanhoille kerjäläis-akoille tuomiokirkon porraskäytävässä. Heitä oli kuusi jakamassa saalista. Eräänä päivänä näki piispakin hänet laupeudentyötään harjottamassa ja sanoi silloin hymysuin sisarelleen: "Tuolla herra Géborand ostelee viisillä penneillä paratiisia".
Kun olivat kysymyksessä armeliaisuustyöt, ei hän säikähtänyt jyrkkää kieltoakaan, vaan tapasi silloin sanoja, jotka panivat miettimään. Kerrankin kokosi hän almuja köyhille eräissä iltakutsuissa. Olipa siellä vanha, rikas, saita markisi Champtercierkin, joka osasi yht'aikaa olla sekä äärimäinen kuningasmielinen että kiihkovoltairelainen, mikä ei nykyäänkään ole kovin harvinaista. Piispa meni hänen luokseen ja kosketti häntä käsivarteen: "Herra markisi, Teidänkin pitää antaa minulle jotain". Markisi käännähti ja vastasi kuivasti: "Teidän Ylhäisyytenne, minulla on köyhäni". — "Antakaa ne minulle", iski piispa.
Erään kerran saarnasi hän tuomiokirkossa näin:
"Rakkaat veljeni, hyvät ystävät! Ranskassa on miljoona kolmesataa kaksikymmentä tuhatta talonpoikaistaloa, joissa ei ole kuin kolme aukkoa, miljoona kahdeksansataa seitsemäntoista tuhatta taloa, joissa on kaksi aukkoa: ovi ja akkuna, ja vihdoin kolmesataa neljäkymmentäkuusi tuhatta mökkiä, joissa on vain yksi aukko: ovi. Ja tämä niinkutsutun ovi- ja ikkunaveron takia! Kuvitelkaapa köyhien perheiden, vanhojen vaimoraukkojen, pikku-lasten elämää tällaisissa asunnoissa, ja ajatelkaa niitä tauteja ja sitä kurjuutta, mikä siitä on seurauksena! Mikä surkeus! Jumala antaa ihmisille vapaasti raitista ilmaa, laki myy sitä heille. En syytä lakia, mutta minä siunaan Jumalaa. Iseressä, Varin piirikunnassa, sekä ylä- että ala-Alpeilla ei talonpojalla ole edes käsikärryjä, miesten täytyy kantaa lantakin pellolle seljässään; heillä ei ole talikynttilöitä, he polttavat pihkapuikkoja tai piettyjä nuoran päitä. Niin on laita koko ylä-Dauphinen maakunnassa. He leipovat leipänsä kuudeksi kuukaudeksi, he paistavat sen kuivatulla lehmänlannalla. Talvella täytyy heidän palotella tätä leipää kirveellä ja liottaa sitä vedessä vuorokauden, saadakseen siitä elää. — Veljeni, olkaa armeliaita! Kuulettehan miten kärsimys huokaa ympärillänne".
Syntyperältään provencelaisena, oli hän helposti perehtynyt kaikkiin etelän murteisiin. Hän sanoi: "En bé! moussu, ses sage?" kuten ala-Languedocissa. "Onté anaras passa?" kuten alisilla Alpeilla. "Puerte un bouen moutou embe un bouen froumage grase", kuten ylä-Dauphinéssa. Tämä miellytti kovasti kansaa ja oli kai osaltaan suurena syynä siihen, että hän niin helposti pääsi kaikkia sydämiä lähelle. Olkikattomajassa ja vuoristohökkelissä oli hän kuin kotonaan. Hän osasi puhua ylevimmistäkin asioista kurjimmallakin murteella. Taitaessaan kaikkia kieliä, avasi hän myös kaikki sydämet.
Muuten oli hän samanlainen sekä ylhäisiä että alhaisia kohtaan.
Hän ei tuominnut ketään umpimähkään eikä ottamatta kaikkia asianhaaroja huomioonsa. Hän tapasi sanoa: "Tarkastakaammepa mitä tietä paha on kulkenut".
Koska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua, entinen syntisäkki, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman kiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain hurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka saattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:
"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen taakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne meneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon".