Fantine tarjoutui palvelijaksi; hän kulki talosta taloon. Ei kukaan huolinut hänestä. Hän ei ollut voinut lähteä kaupungista. Romukauppias, jolta hän oli saanut velaksi huonekalunsa (mitkä huonekalut!), oli sanonut hänelle: "Jos poistutte seudulta, panetan Teidät kiinni kuin varkaan". Talonomistaja, jolle hän oli vuokransa velkaa, oli sanonut hänelle: "Te olette nuori ja kaunis, kyllä Te kykenette maksamaan". Fantine jakoi viisikymmentä frangiansa talonomistajan ja romukauppiaan kesken, palautti jälkimäiselle kolme neljännestä irtaimistostaan, piti vain kaikkein välttämättömimmän ja huomasi näin olevansa ilman työtä, ilman ammattia, jälellä vain vuode ja noin sadan frangin velka.
Hän ryhtyi ompelemaan karkeita paitoja linnuesotaväelle, ansaiten näin kaksitoista souta päivää kohti. Tyttärensä maksoi hänelle kymmenen. Tästä lähtien kävivät hänen suorituksensa Thénardiereille epäsäännöllisiksi.
Muuan vanha eukko, joka sytytti hänen kynttilänsä, kun hän iltaisin palasi kotiin, opetti hänelle taidon elää kurjuudessakin. Kun osaat elää vähästä, opit elämään melkein tyhjästä. Nämä kaksi elämän-tapaa ovat kuin kaksi huonetta: toinen on hämärä ja toinen pilkkopimeä.
Fantine oppi, miten voi tulla toimeen ihan ilman tulta talvellakin, miten pitää kieltäytyä pikkulintusesta, joka kuluttaa muutamia hirssinjyviä päivässä sekin, miten voi valmistaa hameesta peitteen ja peitteestä hameen, miten tulee säästää kynttiläänsä aterioimalla vastapäisen akkunan valossa. On mahdotonta aavistaakaan, mitä muutamat kieltäytymyksissä ja kunniallisessa köyhyydessä vanhentuneet heikot ihmisolennot voivat saada aikaan yhdelläkin kuparirahalla. Siitä tulee lopulta varsinainen taito. Fantine saavutti tämän ylevän taidon ja alkoi hiukan toivoa.
Näihin aikoihin sanoi hän eräälle naapurin vaimolle: "Ei hätää mitään! Ajattelen näin: kun nukun vain viisi tuntia ja ompelen koko muun ajan, ansaitsen kyllä aina leipäni. Ja kun suru painaa, ei ruokakaan maita. Kärsimystä, levottomuutta, hiukan leipää toiselta puolen, toiselta puolen surua ja murhetta, kyllä siitä pian nälkä pakenee".
Kaiken tämän kurjuuden keskelläkin oli hänen pikku tyttösensä tuonut sanomattoman onnen. Hän ajatteli jo lähteä häntä hakemaan. Mutta minkätähden! Saattaa tuo lapsiraukkakin tällaista puutetta kärsimään! Ja hänhän oli velkaa Thénardiereillekin! Miten päästä heistä eroon? Ja matka! Mistä rahat siihen?
Eukko, joka oli antanut hänelle opetusta puutteenalaisen elämisen alkeissa, oli hurskas köyhä nainen, jonka hurskaus oli oikeata hurskautta, joka rakasti sekä köyhiä että rikkaitakin, joka tuskin ja tuskin osasi kirjottaa nimensä Margueriten Margeritte ja joka uskoi Jumalaan, mikä onkin kaiken inhimillisen tietämisen summa.
Niitä löytyy paljon tällaisia hyveiden harjottajia siellä alhaalla; kerran pääsevät ne ylös. Tällä elämällä on huomisensa.
Ensi aikoina oli Fantine ollut niin häpeän murtama, ett'ei hän ollut uskaltanut poistua kotoaan.
Kun hän kadulle joutui, arvasi hän, että häntä käännyttiin katsomaan ja että häntä osoteltiin sormella; kaikki häneen silmänsä iskivät, mutta kukaan ei häntä tervehtinyt; ohikulkijain kylmä ja katkera halveksuminen tunki hänen lihaansa ja sieluunsa kuin pohjoisen jäätävin viima.