"Paljonko maksaisitte niistä?" kysyi hän.
"Kymmenen frangia".
"Leikatkaa".
Hän osti villahameen ja lähetti sen Thénardiereille.
Tämä hame nostatti Thénardierit raivoon. Rahaahan he tahtoivat. He antoivat hameen Époninelle. Leivosraukka sai yhä värjötellä vilussa.
Fantine ajatteli: "Lapsellani ei ole enää vilu. Minä hänelle hiuksistani vaatteet laitoin". — Hän alkoi käyttää pieniä, pyöreitä päähineitä, jotka peittivät hänen leikkotukkansa ja jotka eivät häntä lainkaan rumentaneet.
Fantinen sydämessä alkoivat myllertää mustat voimat. Kun hän ei enää saanut tukkaansa sukia, rupesi hän vähitellen vihaamaan kaikkea ja kaikkia ympärillään. Hän oli kauvan tuntenut samanlaista kunnioitusta ukko Madeleinea kohtaan kuin muutkin. Mutta toistaessaan lakkaamatta itselleen, että juuri Madeleine oli hänet työstä häätänyt ja että juuri Madeleine oli syynä hänen onnettomuuteensa, alkoi hänessä viha kiehua häntäkin kohtaan, etenkin häntä. Kun hän sattui kulkemaan tehtaan ohi aikoina, jolloin naiset olivat portille kokoontuneet, ponnistautui hän väkinäiseen nauruun ja rallatukseen.
Muuan vanha eukko, joka kerran näki hänen niin nauravan ja rallattelevan, sanoi: "Tuolle tytölle ei kunnian kukko laula".
Hän otti rakastajan, ensimäisen vastaantulijan miehen, jota hän ei voinut sietää, uhmaillakseen vain, raivo sydämessä. Mies oli kurja heittiö, jonkunlainen kerjäläissoittelija, laiska lurjus, joka pieksi häntä ja joka hänet jätti niinkuin hän oli hänet ottanut: inhoten.
Fantine jumaloi lastaan.