"Ulos!" sanoi herra Madeleine.
Javert otti iskun vastaan silmää räpähyttämättä keskelle rintaa kuin venäläinen sotamies. Hän kumarsi maahan asti herra pormestarille ja läksi.
Fantine väistyi ovelta ja näki huumaantuneena hänen kulkevan ohitseen.
Mutta hänessäkin raivosi outo myllerrys. Hän oli juuri nähnyt kahden vastakkaisen mahdin taistelevan itsestään. Hän oli omin silmin nähnyt kamppailevan näiden kahden miehen, joiden vallassa olivat hänen vapautensa, elämänsä, henkensä, lapsensa; toinen heistä raastoi häntä pimeyteen päin, toinen nosti häntä valoa kohti. Tässä taistelussa, jonka suhteita hänen kauhunsa suurensi, näyttivät nuo kaksi miestä hänestä jättiläisiltä; toinen puhui kuin hänen paha henkensä, toinen puhui kuin hänen hyvä enkelinsä. Enkeli oli voittanut pahanhengen, ja tämä enkeli, tämä vapauttaja — hän värisi kiireestä kantapäähän sitä ajatellessaan — oli juuri sama mies, jota hän inhosi, sama pormestari, jota hän oli niin kauvan pitänyt kaiken onnettomuutensa syynä, sama Madeleine, joka pelasti hänet juuri sillä hetkellä, kun hän herjasi häntä mitä loukkaavimmin sanoin! Oliko hän siis erehtynyt? Pitikö hänen siis muuttaa kaikki ajatuksensa?… Hän ei tiennyt, hän vapisi. Hän kuunteli huumautuneena, hän katseli peljästyneenä, ja joka sanasta, minkä herra Madeleine lausui, tunsi hän pakenevan ja väistyvän sydämestään vihan synkeän pimeyden ja syttyvän rintaansa lämmittävän sanomattoman onnen, luottamuksen ja rakkauden valon.
Kun Javert oli lähtenyt, kääntyi herra Madeleine hänen puoleensa ja puhui hänelle hitaasti ja vaivaloisesti kuin mies, joka ei tahdo itkeä:
"Kuulin kaikki. En tiennyt mitään kaikesta siitä, mitä äsken ilmotitte. Luulen, että puhutte totta, ja tunnen, että puhutte totta. En tiennyt edes siitä, että Te olitte poistunut tehtaastani. Miksi ette kääntynyt heti minun puoleeni? Mutta koettakaamme järjestää asiat näinkin: minä maksan velkanne, minä noudan lapsenne tahi menette Te häntä hakemaan. Te asetutte asumaan tänne, Pariisiin tai minne vaan tahdotte. Minä otan pitääkseni huolta sekä Teidän lapsestanne että Teistä. Teidän ei tarvitse enää tehdä työtä, ell'ette halua. Minä annan Teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te muututte jälleen kunnialliseksi ja hyväksi ihmiseksi, tullessanne onnelliseksi. Ja kuulkaa, minä julistan Teille tässä, jos kaikki on niinkuin sanotte, ja minä en sitä epäile, että Te ette ole milloinkaan lakannutkaan olemasta siveä ja hyvä Jumalan edessä. Oi vaimo parka!"
Tämä oli enemmän kuin Fantine-raukka saattoi kestää. Saada Cosette! Päästä tästä häpeällisestä elämästä! Elää vapaana, rikkaana, onnellisena, kunniallisena Cosetten kanssa! Nähdä äkkiä keskellä synkimmän kurjuuden puhkeavan kaikkien näiden paratiisin todellisuus-kukkain! Hän katseli kuin huumautuneena tätä miestä, joka hänelle puhui, ja hän puhkesi katkonaisiin nyyhkytyksiin: oh! oh! oh! Hänen polvensa taipuivat, hän heittäytyi herra Madeleinen jalkoihin, ja ennenkuin Madeleine ehti estää tunsi hän käteensä tartuttavan ja huulten painuvan sitä suutelemaan.
Sitten Fantine menetti tajuntansa.