Vähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät jäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina välttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.
Herra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain vuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja tärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei tarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten monet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa, tai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi oikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken puhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa surua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä toivon voimalla. Hän sanoi: "Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä ajattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä. Katsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana loistavan taivaan ihanuudessa". Hän tiesi, että usko tekee hyvää murheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä, osottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan hänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka kohottaa katseensa taivaan tähtiin.
5.
Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.
Herra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen julkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi varmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista köyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.
Kuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän. Hänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen hetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai kotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää omien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.
Piispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan sihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja melkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja yhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen huolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan, virsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään, julistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja kunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto, hallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen kanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.
Ajan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta, jumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa kärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta, sairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin muokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti vain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitä puutarhan hoitamiseksi. "Ihmishenkikin on puutarha", tapasi hän sanoa.
Puolipäivän tienoissa läksi hän — jos ilma oli kaunis — pienelle kävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain hökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään ajatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä, puettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään päällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät, päässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua terhonmuotoista kultalankatupsua.
Juhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui jotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle ottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä siunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin tarvitsivat.