Tarvitsi vain antaa mennä.
Kirkkaus tuli täydelliseksi ja hän tunnusti itselleen tämän: "Hänen paikkansa kaleereilla oli tyhjä, turhaan hän ponnistelisi, se odottaisi häntä yhä, Pikku-Gervaisin ryöstäminen hänet sinne varmasti veisi, tämä tyhjä paikka odottaisi ja vetäisi häntä siksi, kunnes hän sinne joutuisi, siitä ei pääse mihinkään, se ottaa omansa". — Ja sitten hän ajatteli: Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänellä oli sijainen, jolloin eräällä Champmathieulla sattui olemaan huono onni, jolloin hän itse, jota nyt henkilökohtaisesti rangaistusvankilassa edusti tämä Champmathieu, eli yhteiskunnan helmassa herra Madeleinen nimen suojissa, siitä hetkestä lähtien ei hänellä ollut enää mitään peljättävää, kunhan hän vaan ei estäisi ihmisiä sulkemasta tätä Champmathieuta sen häpeän kiven taakse, joka hautakiven tavoin kerran putoaa eikä koskaan enää nouse.
Kaikki tämä oli niin voimakasta, niin rajua ja kummallista, että hänessä tapahtui äkkiä tuollainen kuvaamaton mielenliikutus, jota ei kukaan ihminen koe kahta tai kolmea kertaa elämässään, joka on jonkunlaista omantunnon puistatusta, joka myllertää esiin kaikki sydämen epäilyt, joka on yhdistys ivaa, iloa ja epätoivoa ja jota voisimme nimittää sisäiseksi naurunremahdukseksi.
Hän sytytti nopeasti kynttilän uudelleen.
"Mutta mitä minä oikeastaan pelkään? Mikä minut panee moista ajattelemaan? Minähän olen pelastettu. Kaikki on selvä. Oli olemassa enää vain yksi avonainen ovi, jonka kautta entisyyteni saattoi hyökätä elämäni kimppuun; nyt on sekin ovi kiinni muurattu, iki-ajoiksi! Tämä Javert, joka on minua kiusannut niin pitkät ajat, tämä pelottavan tarkka urkkija, joka näytti minut paljastaneen ja joka jumaliste! minut paljastikin ja joka seurasi minua kaikkialle, tämä kamala vainukoira, joka herkeämättä nuuski jälkiäni, hän on nyt joutunut harhateille kerrassaan väärille poluille, toisille suunnille! Hän on nyt tyytyväinen, hän on jättävä minut rauhaan, hänhän on saanut kynsiinsä Jean Valjeaninsa! Kukaties lähtee hän vielä pois koko kaupungistakin! Ja kaikki tämä on tapahtunut ilman, minua! Minä en ole sormeanikaan liikuttanut! Mitä pahaa ja onnetonta siinä siis voisi olla? Jos ihmiset minut näkisivät, niin luulisivatpa he totta tosiaan minulle kummia tapahtuneen! Ja jos lopulta pahaa jollekin tapahtuu, niin siihen ei ole minulla pienintäkään syytä. Kaitselmus on kaikki niin asettanut. Se tahtoo ilmeisesti johtaa asiat juuri näin! Onko minulla oikeutta häiritä sen aikomuksia? Minne minä oikeastaan pyrin? Mihin minä haluan sekaantua? Asia ei koske minua lainkaan. Mitä! Enkö ole tyytyväinen! Mitä minulle siis pitää? Päämäärä, jonne jo niin monta vuotta olen pyrkinyt, joka on ollut öitteni ajatus ja rukousteni esine, turvallisuus, minähän olen sen juuri nyt saavuttamaisillani. Jumala niin tahtoo. Minun ei tule toimia Jumalan tahtoa vastaan. Ja miksi Jumala sitä tahtoo? Jotta minä jatkaisin sitä, mitä olen alottanut, jotta tekisin hyvää, jotta olisin kerran suurena, rohkaisevana esimerkkinä muille, jotta voitaisiin sanoa, että toimittamaani katumusparannukseen ja hyveeseen, johon olin palannut, liittyi lopultakin hiukan onnea! Enpä tosiaankaan ymmärrä, miksi pelkäsin mennä sen kunnon kirkkoherran luo, kertoa hänelle kaikki kuin rippi-isälleni ja pyytää hänen neuvoaan, sillä hän olisi varmasti sanonut minulle aivan samaa. Se on päätetty, antakaamme asiain mennä menojansa! Antakaamme hyvän Jumalan toimia!"
Näin puheli hän itselleen sielunsa syvyyksissä, vaappuessaan niin sanoaksemme oman kuilunsa partaalla. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa. — "Älkäämme ajatelko enää koko juttua!" sanoi hän. "Päätös on tehty!" — Mutta hän ei tuntenut itseään lainkaan iloiseksi.
Päinvastoin.
Yhtä vaikeata on estää ajatusta palajamasta yhä samaan asiaan kuin estää merta palajamasta rannalleen. Merimies nimittää sitä kohovedeksi; syyllinen kutsuu sitä omantunnon tuskiksi. Jumala nostattaa sielun niinkuin valtameren.
Muutamain silmänräpäysten kuluttua alotti hän jälleen, tahtoi tai ei, tämän synkeän vuoropuhelunsa, jossa hän itse puhui ja itse kuunteli, sanoen sen, mistä hän olisi mielellään ollut vaiti, kuunnellen sitä, mitä hän ei olisi lainkaan halunnut kuulla, lannistuen sen salaperäisen voiman edessä, joka sanoi hänelle: ajattele! samoin kuin se kaksituhatta vuotta sitten sanoi eräälle toiselle tuomitulle: käy!
Ennenkuin menemme etemmäksi, ja jotta meitä täydellisesti ymmärrettäisiin, teemme muutamia tarpeellisia huomautuksia.