Äkkiä osui hänen silmiinsä kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, joita loimu heikosti valaisi takanotsalle.
"Kas!" ajatteli hän. "Vielä piilee Jean Valjeania noissakin. Täytyy hävittää nekin".
Hän otti ne kaksi kynttilänjalkaa.
Pesässä oli vielä tarpeeksi tulta, jotta ne voi äkkiä sulattaa ja muodostaa niistä jonkunlaisen tuntemattoman hopeaharkon.
Hän kyyristyi tulen ääreen ja lämmittelihe hetkisen. Hänen tuli oikein hyvä olla. — "Suloinen lämmin!" sanoi hän.
Hän kohensi hiillosta toisella kynttilänjalalla.
Hetkinen vielä ja ne olivat tulessa.
Silloin luuli hän kuulevansa äänen huutavan sisässään:
"Jean Valjean! Jean Valjean!"
Hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet valtasi suuri kauhu.