Tämä käveleminen helpotti, mutta samalla kiihdytti häntä. Joskus näyttää siltä kuin liikkuisimme me vaikeimpina hetkinämme kysyäksemme neuvoa kaikelta, mikä silloin voi osua vastaamme. Vähän ajan kuluttua ei hän enää tiennyt, mihin tuloksiin oli tullut.
Nyt pakeni hän yhtäläisellä kauhulla molempia päätöksiä, jotka hän aikaisemmin oli toisen toisensa jälkeen tehnyt. Molemmat ajatukset, jotka hänen elämäänsä johtivat, näyttivät hänestä yhtä turmiollisilta kumpikin. — Mikä kovan onnen isku! Mikä kamala sattuma tuo, että tätä Champmathieuta pidetään hänenä! Ja nyt täytyy hänen syöksyä perikatoon juuri sen välikappaleen kautta, jonka kaitselmus näytti ensin määränneen hänen pelastuksekseen!
Sitten ajatteli hän tulevaisuuttaan. Antautua oikeuden käsiin, suuri Jumala! Ilmaista itsensä! Hänet valtasi rajaton epätoivo, kun hänelle selvisi, mitä hänen oli jättäminen, mihin hänen oli meneminen. Täytyisi siis luopua tästä ihanasta, puhtaasta, kirkkaasta elämästä, kaikkien arvonannosta, kunniasta, vapaudesta! Hän ei saisi enää kuljeskella kedoilla ja kentillä, hän ei kuulisi enää lintujen laulavan toukokuussa, hän ei saisi enää jakaa lahjoja pikku-lapsille! Hän ei tuntisi enää kiitollisuuden ja rakkauden lämmittämän katseen kiintyvän itseensä! Hänen täytyisi jättää tämä talo, jonka hän oli rakentanut, tämä pieni huone! Kaikki näytti hänestä niin miellyttävältä tällä hetkellä. Hän ei enää saisi lukea kirjojaan, hän ei saisi enää kirjottaa tällä pienellä valkealla pöydällä. Hänen vanha portinvartijattarensa, ainoa palvelija, mikä hänellä oli, ei toisi enää hänelle kahvia aamuisin. Suuri Jumala! Kaiken tämän sijasta työvankila, kaularauta, punainen mekko, kahleet jalkoihin, väsymys, pimeä tyrmä, kova vuode, kaikki nämä kauhut, jotka hän niin hyvin tunsi! Hänen ijällään, oltuaan se, mikä hän nyt oli! Jos hän olisi edes nuori! Mutta häntä, vanhusta sinuttelee kuka haluaa, vanginvartija kopeloi hänen taskunsa, työnjohtaja sivaltaa häntä kepillään! Jalat paljaina raudotetuissa kengissä! Hänen täytyy aamuin ja illoin ojentaa jalkansa tarkastusmiehelle, joka vasaroineen koettelee rautarenkaan kestävyyttä! Hänen täytyy kestää vierasten uteliaat kysymykset, joihin varmasti tullaan vastaamaan: Tämä tässä on se kuuluisa Jean Valjean, joka on ollut pormestarina Montreuil-sur-Merissä! Illalla täytyy hänen hikeä valuen, väsymyksen murtamana, viheriä päähine silmille vedettynä nousta vierustoveri rinnallaan vartijan piiskan paukkuessa uivan vankilan tikapuurappuja ylös! Oi mikä kurjuus! Voiko siis kohtalokin olla pahansuopa niinkuin järkevä olento, voiko se muuttua säälimättömäksi niinkuin ihmissydän!
Miten hän taistelikaan, yhä uudestaan ja uudestaan joutui hän tuskallisen epäröimisen valtaan, joka hellittämättä nousi hänen ajatuksiinsa: Jäädäkö paratiisiin ja tulla siellä paholaiseksi! Astuako helvettiin ja tulla siellä enkeliksi!
Mitä tehdä, suuri Jumala! mitä tehdä!
Myrsky, jonka käsistä hän niin suurella vaivalla oli juuri päässyt, puhkesi uudestaan raivoomaan hänen sielussaan. Hänen ajatuksensa alkoivat taas mennä sekaisin. Ne muuttuivat omituisen tylsiksi ja tajuttomiksi, niinkuin aina tapahtuu ahdistavan epätoivon hetkinä. Romainvillen nimi palasi herkeämättä hänen mieleensä, samoin kaksi laulunsäettä, jotka hän oli joskus sattunut kuulemaan. Hän muisti, että Romainville on muuan pieni metsikkö Pariisin lähellä, mistä rakastuneet käyvät etsimässä sireeninkukkia huhtikuussa.
Hän horjui ruumiillisesti niinkuin hän horjui henkisesti. Hän käveli kuin omiin hoteihinsa jätetty pieni lapsi.
Toisin hetkin koki hän taas taistella väsymystä vastaan ja koota ajatuksensa. Hän yritti viimeisen, ratkaisevan kerran selvittää itselleen ongelmaa, jonka eteen hän oli menehtyneenä vaipunut. Ilmaistako itsensä? Vaietako? Hänen ei onnistunut nähdä mitään varmasti. Kaikki mietiskelyn luomat hämärät ajatusmuodot häilyivät ja värisivät, kunnes hävisivät toinen toisensa jälkeen sumuun. — Mutta sen hän tunsi, että tekipä hän päätöksen millaisen tahansa, täytyi hänestä välttämättömästi, väistämättömästi jotain kuolla; hän tunsi, että hauta häntä odotti niin oikealla kuin vasemmallakin; hän tunsi nyt kamppailevansa kuoleman kanssa; hänen tuli vain valita joko onnensa kuolema tai hyveittensä kuolema.
Entinen häilyväisyys ja epäröiminen olivat vallanneet hänet uudestaan.
Hän ei ollut sen pitemmällä kuin alussakaan.
Näin kamppaili tuskissaan tämä onneton sielu. Kahdeksantoista sataa vuotta ennen tätä kohtalon vainoomaa miestä oli muuan salaperäinen olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset olivat yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten puhalluksesta, kauvan aikaa torjunut luotaan katkerata kalkkia, josta keskellä tähdin kimaltelevaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja pimeyttä.