"Hän lähti tänä aamuna Pariisiin. Oikeastaan ei hänen tarvitsekaan mennä Pariisin kautta. Montfermeil on tullessa hiukan vasemmalla. Muistatteko, mitä hän eilen sanoi minulle, kun puhuin Cosettesta: pian, pian? Hän aikoo valmistaa minulle iloisen yllätyksen. Tiedättekö, että hän antoi minun kirjottaa nimeni kirjeeseen, jolla hän vaatii lastani Thénadiereilta pois? He eivät voi siihen mitään, eikö niin? Heidän täytyy luovuttaa Cosette. Kun kaikki on maksettukin. Laki ei suvaitse, että joku pidättää lapsen, vaikka on saanut maksunsa. Sisareni, älkää viitatko minulle, että minun tulisi olla puhumatta. Minä olen niin, niin onnellinen, minä voin oikein hyvin, minä en ole enää ensinkään kipeä, minä saan nähdä Cosetten, minun on nälkäkin. On jo lähes viisi vuotta siitä, kun hänet viimeksi näin. Te ette voi käsittää, miten sitä voi olla niin kiintynyt lapseensa! Ja sitten on hän niin soma ja kiltti, sen saatte nähdä! Jospa tietäisitte, kuinka hänellä on sievät ruusunhohtoiset pikku sormet! Hänen kätensä tulevat aina olemaan hyvin kauniit. Vuoden vanhana olivat hänen kätensä vallan naurettavat. Niin, niin! Hän on varmaankin jo hyvin iso. Vaikka johan sitä on ikääkin seitsemän vuotta. Hän on jo oikea neitonen. Minä kutsun häntä Cosetteksi, mutta hänen nimensä on Euphrasie. Tietäkääpäs, kun minä tänä aamuna katselin tuota pölyä tuolla uunin reunalla, niin tuli niin kummasti mieleeni, että minä saan kohta nähdä Cosetten. Jumalani! Kuinka voikaan olla vuosikausiin näkemättä lastaan! Pitäisihän toki ajatella, ett'ei elämä ole ijankaikkinen! Ah, miten hyvä olittekaan, herra pormestari, kun lähditte! Onko totta, että nyt on hyvin kylmä ilma? Oliko hänellä edes päällysvaippaa? Hän palaa huomenna, eikö niin? Huomenna on juhla. Muistuttakaa minua huomenaamulla, sisareni, että laitan sen pitsireunaisen myssyn päähäni. Montfermeil on hyvin kaunista seutua. Minä olen sieltä aikoinani kävellyt jalkaisin tänne. Oli siinä astumista minunlaiselleni. Mutta kyytivaunut kulkevatkin nopeaan! Hän palaa huomenna Cosetten kanssa. Kuinka pitkä matka täältä on Montfermeiliin?"
Sisar, jolla ei näistä välimatkoista ollut aavistustakaan, vastasi:
"Kyllä minä luulen hänen ehtivän huomiseksi tänne".
"Huomenna! Huomenna!" sanoi Fantine; "huomenna saan minä nähdä Cosetten! Katsokaas, hyvän Jumalan hyvä laupeudensisar, minä en ole enää ensinkään sairas. Minä olen ihan suunniltani. Minä tanssisin, jos niin haluttaisiin".
Ken olisi nähnyt hänet neljännestuntia aikaisemmin, olisi vallan hämmästynyt. Hänen poskillaan hehkui nyt ruusuinen puna, hän puhui reippaalla ja luonnollisella äänellä, koko hänen olentonsa oli pelkkää hymyä. Joskus hän nauroikin puhellessaan itsekseen hiljaa. Äidin ilo on melkein lapsen iloa.
"Kas niin", muistutti nunna, "nyt te olette onnellinen, totelkaa nyt älkääkä puhuko enää".
Fantine laski päänsä tyynylle ja rupatteli hiljaa: "Niin, nuku, nuku, ole järkevä, koska pian saat lapsesi takaisin. Sisar Simplice on oikeassa. Kaikki täällä ovat oikeassa".
Ja sitten alkoi hän liikahtamatta, päätään kääntämättä katsella kaikkialle, silmät selki seljällään ja kasvoilla iloinen ilme, eikä puhunut enää mitään.
Sisar sulki vuoteen uutimet, toivoen hänen vaipuvan uneen.
Puoli kahdeksan tienoissa tuli lääkäri. Kun ei kuullut hiiskaustakaan, luuli hän Fantinen nukkuvan, astui varovasti huoneeseen ja lähestyi vuodetta varpaisillaan. Hän raotti uutimia ja yölampun valossa näki Fantinen suuret, rauhalliset silmät vastassaan.