"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta samaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?"
"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja.
Oikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli suoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän oli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli kaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi. Cochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin syytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut naudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.
Puheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla, vakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin, väittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi hänen edessään.
"Hän on Jean Valjean", sanoi Cochepaille. "Häntä kutsuttiin vielä Jean
Väkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä".
Näiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut vakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan, joka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina enemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli kuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan mukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen aikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa välistä: "No on tuokin mokoma!" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän kovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: "Hyvä!" Kolmannelle todistajalle huusi hän: "Mainiota!"
Puheenjohtaja kysyi:
"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?"
Hän vastasi:
"Minä sanon — Mainiota!"