Cochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen paljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä näkyi selvästi.
Onneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen, huulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he sitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän epätoivon hymyä.
"Te näette nyt selvästi", sanoi hän, "että minä olen Jean Valjean".
Nyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä santarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei kukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä unohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen, puheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa, puolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä hämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu. Yleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että ne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä selvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut itselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki tunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.
Oli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän selvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden valaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan. Tarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko ikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän rehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista miestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot vastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian tieltä.
Vaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se vastustamaton.
"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa", jatkoi Jean Valjean. "Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä tietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut milloin tahtoo".
Hän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään käsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa tapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään yhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain askelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on varmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän kääntyi ja sanoi:
"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne".
Sitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen: