"Teidän Ylhäisyytenne", mutisi kirkkoherra hymysuin päätään pudistaen,
"Jumala — tai paholainen".
Piispa katsahti tuikeasti kirkkoherraan ja toisti arvokkaan painavasti:
"Jumala!"
Hänen saapuessaan Chastelariin ja pitkin tietä jo tulvasi uteliasta kansaa häntä katsomaan. Chastelarin pappilassa tapasi hän neiti Baptistinen ja rouva Magloiren odottamassa, ja hän sanoi sisarelleen: "No, enkö ollut oikeassa? Köyhä pappi meni köyhien vuoristolaistensa luo tyhjin käsin ja hän palaa sieltä täysin käsin. Läksin matkaan mukanani vain luottamukseni Jumalaan; palatessani on minulla muassani kokonaisen tuomiokirkon kalleudet".
Illalla ennen maata-menoa puheli hän vielä: "Älkäämme milloinkaan peljätkö varkaita tai murhamiehiä. Ne ovat vain ulkonaisia vaaroja, pieniä vaaroja. Itseämme tulee meidän peljätä. Ennakkoluulot, siinä vaaralliset varkaat; paheet, siinä vaaralliset murhamiehet. Suurimmat vaarat väijyvät meidän omassa sydämessämme. Mitä huolisimme vaarasta, joka uhkaa päätämme tai kukkaroamme! Ajatelkaamme vain vaaroja, jotka uhkaavat sieluamme".
Sitten jatkoi hän sisarensa puoleen kääntyen: "Sisareni! Papin ei tule milloinkaan ryhtyä varokeinoihin lähimäistään vastaan. Mitä tuo lähimäinen tekeekään, sen on Jumala sallinut. Tyytykäämme vain rukoilemaan Jumalaa, kun kuulemme jonkun vaaran meitä uhkaavan. Häntä rukoilkaamme, ei itsemme hyväksi, vaan veljemme puolesta, jott'ei hän lankeaisi syntiin meidän tähtemme".
Muuten ei hänen elämässään juuri erikoisempia tapauksia sattunut. Kerromme ne, jotka olemme saaneet tietoomme; tavallisesti vietti hän päivänsä tekemällä aina samat työt samoilla hetkillä. Yksi kuukausi hänen vuodessaan oli kuin yksi tunti hänen päivästään.
Mitä sitten tulee Embrunin tuomiokirkon "kalleuksien" myöhempiin kohtaloihin, joutuisimme tukalaan asemaan, jos niitä meiltä udeltaisiin. Ne olivat kaikki, nuo kalleudet, sangen kauneita kaluja, viekottelevia, soveliaita vaikka varastettaviksi köyhien ja kurjuutta kärsiväin hyväksi. Nehän oli sitäpaitsi jo kerran varastettu. Puolet tekosesta oli tehty; tarvitsi enää vain muuttaa varkauden suuntaa ja viedä sitä pienen, pienen matkan köyhien puoleen. Muuten emme voi sanoa tästä seikasta mitään ehdottoman varmaa. Piispan papereista on kuitenkin löydetty eräs hämäränpuoleinen muistiinpano, joka ehkä on jossain tekemisissä tämän asian kanssa ja joka kuuluu näin: Kysymys on, tuleeko antaa ne tuomiokirkolle vai sairashuoneelle.
8.
Viisaustiedettä viinilasin ääressä.
Senaattori, josta on ylempänä ollut puhe, oli sangen taitava mies; hän oli kulkenut tietänsä eteenpäin uskomattoman suoraan, vähääkään välittämättä esteistä, jotka etenemistä hidastuttavat ja joiden nimet ovat omatunto, vannottu vala, oikeus, velvollisuus. Hän oli käynyt suoraan päämääräänsä päin, kertaakaan kompastumatta polullaan nousemistaan ja omaa etuaan kohti. Hän oli entinen asianajaja, jonka menestys oli tehnyt melkein helläsydämiseksi: hän ei ollut lainkaan ilkeä, teki päinvastoin mitä voi poikainsa, vävyjensä, sukulaistensa, vieläpä ystäväinsäkin hyväksi. Elämästä oli hän osannut taitavasti valita vain hyvät puolet, paraat tilaisuudet ja lihavimmat palat. Kaikki muu oli hänestä jonninjoutavaa. Hän oli älykäs ja juuri tarpeeksi oppinut, jotta luuli olevansa Epikuron opetuslapsi, vaikk'ei ehkä ollut muuta kuin Pigault-Lebrunin[6] tuotetta. Hän naureskeli mielellään ja herttaisesti kaikille ijäisyys-asioille sekä "piisparahjuksen turhanpäiväisille houreille". Rakastettavalla arvokkaisuudellaan naureskeli hän niille joskus itsensä herra Myrielinkin läsnäollessa.