Mikä liikuttava äidin harhaluulo! Cosette oli hänen mielestään yhä tuollainen pikku-lapsi, jota tuodaan.
"Ei vielä", virkkoi lääkäri, "ei vielä juuri. Teissä on vielä hiukan kuumetta. Lapsenne näkeminen kiihdyttäisi teitä ja tuottaisi turmiollisia seurauksia. Teidän täytyy ensin tulla terveeksi".
Fantine keskeytti hänen puheensa tuimasti.
"Mutta minähän olen terve! Minä sanon teille, että minä olen aivan terve! On tuokin aika tyhmyri, tuo lääkäri! Minä tahdon nähdä lapseni!"
"Nähkääs nyt", sanoi lääkäri, "miten te kiivastutte. Niinkauvan kun te käyttäydytte tuolla lailla, vastustan minä sitä, että lapsenne tuotaisiin teille. Ei riitä yksistään nähdä häntä kerran, tulee elää hänen takiaan. Kun te tulette järkiinne, tuon minä itse hänet tänne".
Äiti-raukka painoi päänsä alas.
"Herra lääkäri, pyydän anteeksi. Ennen en minä olisi suinkaan puhunut siten kuin minä tässä puhuin, mutta minulle on sattunut niin paljon onnettomuutta, ett'en joskus enää tiedä mitä puhunkaan. Ymmärrän kyllä, että te pelkäätte mielenliikutusta; minä odotan niin kauvan kun te vaan tahdotte, mutta minä vannon teille, ett'ei lapseni näkeminen olisi tehnyt minuun lainkaan pahaa vaikutusta. Minä näen hänet, minä en ole jättänyt häntä silmistäni eilis-illasta asti. Tiedättekö, jos hänet nyt tuotaisiin tänne, niin minä vaan hänelle hellästi, hiljaa puhelisin. Siinä kaikki. Eikö ole aivan luonnollista, että minä haluan nähdä lastani, kun on käyty hänet varta vasten noutamassa Montfermeilista? En ole vihoissani. Tiedän kyllä tulevani onnelliseksi. Koko yön näin vain valoa ja ihanuutta ja ihmisiä, jotka hymyilivät minulle. Herra lääkäri saa tuoda Cosetten minulle, milloin hän vaan tahtoo. Minussa ei ole enää kuumetta, koska olen parantunut; tunnen selvästi, ett'ei minua vaivaa enää mikään; mutta olen aivan kuin olisin todellakin sairas, enkä liikahdakaan, tehdäkseni näiden hoitaja-naisten mieliksi. Kun sitten nähdään, että minä olen niin hiljaa ja niin rauhallinen, silloin sanotaan: nyt täytyy antaa hänelle lapsensa".
Herra Madeleine oli istuutunut tuolille vuoteen viereen. Fantine kääntyi häneen päin; hän ponnisteli huomattavasti, näyttääkseen tyyneltä ja "hyvin kiltiltä", kuten hän tapasi sanoa tuossa sairauden synnyttämässä avuttomuudessaan ja heikkoudessaan, jotta ei enää voitaisi olla tuomatta hänelle Cosettea, kun havaittaisiin hänet niin rauhalliseksi. Mutta vaikka hän näin kokikin hillitä itseään, ei hän voinut olla tekemättä herra Madeleinelle tuhansia kysymyksiä.
"Oliko teillä hauska matka, herra pormestari? Ah, miten olittekaan hyvä, kun läksitte noutamaan häntä minulle! Sanokaa vain, miten hän nyt jaksaa. Onko hän hyvin kestänyt matkan vaivat? Voi! hän ei varmaankaan tunne minua enää! Näin pitkässä ajassa on hän ehtinyt unohtaa minut, tuo sydänkäpyseni! Lapsilla niillä ei ole sitten muistoa lainkaan. Ne ovat aivan kuin lintuset. Tänään ne näkevät yhden esineen, huomenna toisen, ja sitten ne eivät enää ajattele kumpaistakaan. Oliko hänellä edes puhtaita liinavaatteita? Pitivätkö nämä Thénardierit hyvää huolta hänen siisteydestään? Miten oli hänen ruokansa laita? Ah, jos tietäisitte miten kärsinkään toistaessani kurjuuteni aikana kaikkia näitä kysymyksiä! Mutta nythän se on sekin ohi. Minä olen iloinen. Oi kuinka haluaisinkaan häntä nähdä! Herra pormestari, oliko hän teistä kaunis, tuo minun pikku tyttöseni? Teidän oli kai hyvin kylmä niissä kyytivaunuissa! Eiköhän häntä voisi tuoda tänne lyhyeksi, lyhyeksi hetkeksi vaan ja viedä sitten heti pois taas? Sanokaahan! Tehän olette isäntä täällä, teidänhän vain tarvitsee käskeä!"
Herra Madeleine tarttui hänen käteensä ja sanoi: