"Kolkuttakaapas sille".
2.
Varovaisuus neuvoo viisautta.
Tultuaan kaupungilta oli Dignen piispa tänä iltana sulkeutunut jotensakin myöhään huoneeseensa. Hän oli puuhassa kirjottaa suurta teosta Velvollisuuksista, mutta pahaksi onneksi jäi se keskeneräiseksi. Siinä hän esitti kaiken sen, mitä pyhät isät ja kirkon opettajat ovat tästä tärkeästä aineesta sanoneet. Hänen kirjansa oli jaettu kahteen osaan: ensimäinen osa käsitti kaikkien velvollisuudet yhteisesti, toinen osa itse kunkin velvollisuudet sen luokan ja aseman mukaan, mihin hän kuuluu. Kaikkien yhteiset velvollisuudet ovat tärkeimmät velvollisuudet. Niitä on neljä. Pyhä Mateus mainitsee velvollisuudet Jumalaa kohtaan (Mat. VI), velvollisuudet itseään kohtaan (Mat. V, 29, 30), velvollisuudet lähimäistä kohtaan (Mat. VII, 12), velvollisuudet luontokappaleita kohtaan, (Mat. VI, 20, 25). Muut velvollisuudet oli piispa löytänyt mainittuina ja määrättyinä toisista lähteistä. Roomalaiskirjeestä hallitsijain ja alamaisten velvollisuudet. Pyhän Pietarin kirjasta virkamiesten, vaimojen, äitien ja nuorukaisten velvollisuudet; aviomiesten, isien, lasten ja palvelijain velvollisuudet Efesiläiskirjeestä; uskovaisten velvollisuudet Hebrealaiskirjeestä; naimattomain naisten velvollisuudet Korinttilaiskirjeestä. Suurella vaivalla kokosi hän nämä eri määräykset sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka hän aikoi julkaista kristittyjen luettavaksi.
Hän työskenteli vielä kahdeksan aikaan illalla, kirjotellen pienille neliskulmaisille paperiliuskoille, suuri kirja avattuna polvillaan, kun rouva Magloire tapansa mukaan tuli huoneeseen hakemaan hopeaista pöytäkalustoa vuoteen läheisestä kaapista. Hetkisen jälkeenpäin tunsi piispa, että pöytä oli katettu ja että hänen sisarensa jo odotti, sulki kirjansa, nousi työpöytänsä äärestä ja astui ruokasaliin.
Ruokasali oli pitkulainen, takalla varustettu huone, jonka ovi aukeni kadulle, kuten olemme jo maininneet, ja akkuna puutarhaan.
Rouva Magloire viimeisteli todellakin pöydän kattamista.
Siinä puuhatessaan ja askarrellessaan puheli hän herkeämättä neiti
Baptistinen kanssa.
Lamppu paloi pöydällä; pöytä oli lähellä takkaa, missä loimusi iloinen tuli.
On sangen helppoa muodostaa itselleen kuva näistä kahdesta naisesta, jotka olivat molemmat ehtineet jo ohi kuudenkymmenen: rouva Magloire lyhytkasvuinen, lihava vilkas; neiti Baptistine hiljainen, hoikka, hento, veljeänsä hiukan pitempi, päällään tummanruskea silkkipuku, jonka väri oli 1806 muotia, jonka hän siihen aikaan oli ostanut Pariisista ja joka kesti yhä. Käyttääksemme yleisiä puheenparsia, joilla on se ansio, että ne yhdellä sanalla ilmaisevat käsitteen, mitä tuskin kokonainen sivu riittäisi kuvaamaan, näytti rouva Magloire talonpoikaisvaimolta ja neiti Baptistine säätyläisnaiselta. Rouva Magloirella oli valkea, torville röyhelletty myssy päässä, kaulassa samettinauhainen kultakoriste, ainoa naisellinen koriste, mitä ylimalkaan löytyi talossa, hohtavan valkea kaulavaate ruskeasta villakankaasta valmistetun, leveillä, lyhyillä hihoilla varustetun puvun päällä, vihreällä nauhalla vyötäisille sidottu esiliina punaisen ja vihreän ruudullisesta pumpulikankaasta, jonka rintalappu oli yläkulmistaan kahdella neulalla kiinnitetty pukuun, jalassa tukevat puolikengät ja keltaiset sukat, aivan niinkuin Marseillen naisilla. Neiti Baptistinen puku oli leikattu 1806 mallin mukaan, lyhyine uumineen, ahtaine liiveineen, olkapussihihoineen, kaistoineen ja nappeineen. Harmaat hiuksensa kätki hän käherretyn tekotukan alle. Rouva Magloire näytti älykkäältä, vilkkaalta ja hyväsydämiseltä; hänen erilaisiksi lasehtineet suupielensä ja hänen ylähuulensa, joka oli alahuulta koko joukon paksumpi, loi hänen kasvoilleen jonkunlaisen äkeän, käskevän ilmeen. Kun hänen ylhäisyytensä oli vaiti, puheli hän hänelle rivakasti, puolittain kunnioittaen, puolittain vapaasti; mutta heti kun hänen ylhäisyytensä oli sanonut sanansa, totteli hän kuten olemme nähneet ehdottomasti, kuten neiti Baptistinekin. Neiti Baptistine ei edes puhunut. Hän tyytyi vain tottelemaan ja myöntämään. Nuorenakaan ei hän ollut kaunis; hänellä oli suuret, siniset, ulkonevat silmät, nenä pitkä ja kaareva. Mutta hänen kasvonsa, koko hänen olemuksensa henki — sen olemme jo alussa maininneet — sanomatonta hyvyyttä. Hän oli ainakin ollut tavattoman lempeä ja hyväsydäminen; mutta usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme hyvettä, jotka suloisesti sydäntä lämmittävät, olivat vähitellen kohottaneet tämän lempeyden aina pyhyyden rajoille asti. Luonto oli tehnyt hänestä viattoman karitsan, uskonto teki hänestä enkelin. Hurskas neitsyt-parka! Hiljainen, haihtunut muisto!