"Armollisin herra", sanoi Myriel, "Te näette vanhan miehen, ja minä näen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa".
Vielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran nimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla, kuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.
Kuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra Myrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain muutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen vallankumousta.
Herra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa, missä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja varsin vähän päitä, jotka ajattelevat. Hän sai sen kestää, niin piispa kuin olikin ja ehkäpä juuri siksi, että oli piispa. Mutta lopultakin olivat ne jutut, joihin hänen nimensä sekotettiin, vain juttuja, huhuja, lauseparsia, sanoja, vähemmän kuin sanoja: sanansaivarrusta, niinkuin lausuu kansan ytimekäs kieli.
Olipa asian laita miten tahansa: kun hän oli ollut yhdeksän vuotta piispana Dignessä, olivat myös kaikki nämä juorut ja lörpöttelyt, jotka ensi hetkellä kiihottavat pikkukaupunkeja ja pikkuporvaristoa, vaipuneet syvään unohdukseen. Kukaan ei olisi uskaltanut niistä puhua, kukaan ei olisi uskaltanut niitä edes muistella.
Herra Myriel oli saapunut Digneen erään vanhan naisen, neiti Baptistinen seurassa; neiti oli hänen sisarensa ja kymmentä vuotta häntä nuorempi.
Palvelusväkenä oli heillä vain eräs neiti Baptistinen ikäinen palvelijatar, jonka nimi oli rouva Magloire ja joka nykyään, oltuaan ennen herra kirkkoherran palvelijatar, kantoi kaksinkertaista arvonimeä: neidin kamarirouvan ja hänen ylhäisyytensä emännöitsijän.
Neiti Baptistine oli pitkä, hinterä, kalpea, lempeäilmeinen nainen. Hänessä oli ruumillistuneena käsite, jota ilmaistaan sanalla "arvokas"; näyttää näet siltä, että naisen täytyy välttämättä olla äiti, jotta häntä voisi sanoa "kunnianarvoisaksi". Hän ei ollut koskaan ollut kaunis. Koko hänen elämänsä, joka oli ollut yhtämittainen sarja pyhiä töitä, oli lopulta painanut häneen jonkunlaisen valkeuden ja kirkkauden leiman, ja vanhetessaan oli hän saanut olentoonsa jotakin, jota voisimme kutsua vaikka hyvyyden kauneudeksi. Mikä oli hänen nuoruudessaan ollut laihuutta, oli nyt kypsyneemmällä ijällä muuttunut läpikuultavaisuudeksi; ja tämä kuulakkuus muistutti enkeliä. Sielu, henki siinä tuli enemmän näkyviin kuin neitsyt. Hänen olemuksensa näytti varjomaiselta; ruumista oli tuskin tarpeeksi sukupuolen esiintymiseksi; vähän ainetta, joka sulki sisäänsä hohtavan valon; suuret, aina alas luodut silmät; vain veruke, joka esti kirkastuneen hengen liihottelemasta maan päältä.
Rouva Magloire oli pieni eukko, vaalea, pyylevä, paksu, hommaileva, aina hengästyksissään, ensimältä toimeliaisuutensa, sitten hengenahdistuksensa tähden.
Heti kun herra Myriel oli saapunut kaupunkiin, sijotettiin hänet piispanpalatsiinsa kaikilla niillä kunnianosotuksilla, mitkä keisarilliset asetukset määräsivät, luokittaessaan piispan välittömästi sotamarsalkan jälkeen. Pormestari ja neuvoston puheenjohtaja kävivät häntä ensiksi tervehtimässä, ja hän taas puolestaan suoritti ensimäisen vierailunsa kenraalin ja maaherran luona.