"Mies virkistyi aterioidessaan. Veljeni houkutteli häntä ahkerasti juomaan hyvää Mauves-viiniä, jota hän itse ei juo, koska se hänen sanojensa mukaan on liian kallista viiniä. Veljeni selitteli miehelle kaikkia näitä yksityiskohtia tuolla kepeällä iloisuudella, jonka tunnette, sirottaen sinne tänne puheeseensa huomaavia lauseita minullekin. Hän innostui usein kuvaamaan juustomestarin hyvää asemaa, aivan niinkuin olisi toivonut miehen ymmärtävän viittauksen ilman suoranaisia, kiusauksellisia neuvoja, että hänelle siellä olisi mainio turvapaikka. Eräs seikka minua liikutti. Tämä mies oli sellainen kuin olen Teille kertonut. Mutta ei aterian aikana eikä koko iltanakaan veljeni lausunut ainoatakaan sanaa — paitsi niitä paria sanaa Jeesuksesta miehen sisään tullessa, joka olisi voinut muistuttaa miehelle, kuka hän oli, tai ilmaista hänelle, kuka oli veljeni. Ja kuitenkin näytti tilaisuus niin mainiolta pitää pieni saarna ja koettaa piispan vaikutusvaltaa entiseen kaleeriorjaan, jotta käynnistä jäisi jotakin jälkeä. Jostakin toisesta olisi varmaankin hetki näyttänyt varsin sopivalta, nyt kun tällainen kurja oli siinä vallan käsillä, ravita hänen sieluaan samalla kertaa kuin hänen ruumistaankin, nuhdella ja neuvoa häntä kaiken pyhän nimessä, tai myöskin hiukan säälitellä häntä ja kehottaa käyttäytymään paremmin tulevaisuudessa. Mutta veljeni ei edes kysynyt häneltä, mistä hän on kotoisin tai millainen oli hänen elämäntarinansa. Sillä hänen elämäntarinansa sisältää myös hänen rikoksensa, ja minun veljeni näytti välttävän kaikkea, joka voisi hänelle sitä muistuttaa. Niinpä puhuessaan Pontarlieren vuoristolaisista, jotka työskentelevät rauhaisasti niin lähellä taivasta ja jotka ovat onnellisia, koska ovat viattomia, pysähtyi hän äkkiä, ikäänkuin peljäten, että tässä hänen varomattomasti lausumassaan sanassa oli jotakin, joka olisi voinut loukata miestä. Kotvan mietittyäni luulen ymmärtäneeni, mitä liikkui veljeni sydämessä. Hän ajatteli varmaankin, että tämän miehen, tämän Jean Valjeanin mielessä asuu liiankin selvänä koko hänen kurjuutensa, että olisi parasta koettaa sitä hänen ajatuksistaan haihduttaa ja kohtelemalla häntä niinkuin muitakin saada häntä uskomaan, vaikkapa vain hetkiseksi, että hän oli kunniallinen ihminen kuten muutkin. Eikö tässä kuvastu ihana käsitys kristillisestä rakkaudesta? Eikö ole, hyvä rouva, jotakin todella ylevää ja jaloa tässä hienotunteisuudessa, joka ei ryhdy jyriseviin nuhdepuheisiin, siveyssaarnoihin ja viittauksiin? Ja jos ihmisellä on joku kipeä kohta, eikö ole paras laupeuden osotus olla kokonaan siihen kajoamatta? Tämä näytti minusta olleen veljeni sisäisin ajatus. Olipa asian laita miten tahansa, sen voin kuitenkin sanoa, että mitkä hänen ajatuksensa lienevätkään olleet, ei hän niitä mitenkään ilmaissut, ei edes minulle. Hän oli kiireestä kantapäähän sama mies kuin joka ilta ennen ja hän aterioi tämän Jean Valjeanin seurassa samanlaisena ja samalla tapaa kuin olisi hän aterioinut Gédéon-rovastin tai seurakunnan sielunpaimenen kanssa.
"Illallisen lopulla, kun jo olimme viikunoissa, koputettiin ovelle. Sieltä tuli Gerbaudin vaimo pikku palleroinen sylissään. Veljeni suuteli lasta otsalle, lainasi minulta 15 souta, jotka sattuivat olemaan taskussani, ja antoi ne Gerbaudin vaimolle. Mies ei tällä välin näyttänyt suuria välittävän mistään. Hän ei enää puhunut ja oli kovin väsyneen näköinen. Kun vanha Gerbaud-raukka oli poistunut, lausui veljeni siunauksen, kääntyi sitten miehen puoleen ja sanoi: 'Te kaipaatte jo varmaankin kovasti vuodettanne'. Rouva Magloire korjasi kiireesti pöydän. Ymmärsin, että meidän tuli poistua, jotta matkamies pääsisi nukkumaan, ja niin nousimme molemmat kerrokseemme. Hiukkaista myöhemmin lähetin kuitenkin rouva Magloiren viemään vieraamme peitteeksi vielä Foret-Noiren vuohentaljan, joka oli huoneessani. Yöt ovat jäätävän kylmiä ja se lämmittää mainiosti. On tosiaankin vahinko, että talja on niin vanha; vallan kaikki karvat lähtevät. Veljeni osti sen ollessaan Saksassa, Tottlingenissa, lähellä Tonavan lähteitä, samoin kuin sen norsunluupäisen veitsenkin, jota käytän syödessäni.
"Rouva Magloire tuli ylös taas melkein heti, me rukoilimme Jumalaa siinä entisessä vierashuoneessa, missä nyt vaatteita kuivataan, ja sitten me menimme kammioihimme kumpainenkin sanaakaan virkkamatta toisillemme".
5.
Yön rauha.
Toivotettuaan sisarelleen hyvää yötä, otti hänen ylhäisyytensä Bienvenu pöydältä hopeaiset kynttilänjalat, antoi toisen niistä vieraalleen ja sanoi:
"Herra, opastan Teidät huoneeseenne".
Mies seurasi häntä.
Kuten olemme jo edellä huomauttaneet, oli huoneusto jaettu sillä tavoin, että voidakseen päästä rukoushuoneeseen, missä vuodekammio oli, tai tullakseen sieltä pois, täytyi kulkea piispan makuukamarin läpi.
Samassa hetkessä kun he kulkivat tämän huoneen läpi, asetteli rouva Magloire paraillaan hopeakaluja vuoteen lähellä olevaan kaappiin. Se oli hänen viimeinen tehtävänsä joka ilta ennen maata menoa.