Mitä oli tapahtunut tässä sielussa?
7.
Epätoivo.
Koettakaamme selvittää sitä.
Yhteiskunnan täytyy tällaisia seikkoja tarkastella, koska juuri se on niiden synnyttäjä.
Hän oli, kuten olemme sanoneet, tietämätön, oppimaton mies; mutta hän ei ollut lainkaan tyhmä. Luonnollisen, terveen järjen valo loisti hänen mielessään. Onnettomuus, jolla on oma kirkkautensa silläkin, hehkutti lisää sitä valonkipinää, joka jo entuudestaan liekehti tässä sielussa. Kepin iskujen mäikyessä, kahleen painaessa, pimeän kopin syvyyksissä, väsymyksen näännyttämänä, vankilan hehkuvan auringon alla, kovaosaisten kurjalla puuvuoteella pakeni hän omaantuntoonsa ja mietti.
Hän laati itselleen tuomioistuimen.
Hän alkoi ensinnä tuomita itseänsä.
Hän tunnusti, ett'ei hän ollut mikään vääryydellä rangaistu viaton. Hän myönsi tehneensä kauhean, moitittavan teon; hän huomasi, ett'ei häneltä ehkä olisi tuota leipää kielletty, jos hän olisi sitä pyytänyt; kaikissa tapauksissa olisi ollut parasta odottaa apua joko armeliaisuudelta tai työstä; hän myönsi, ett'ei aina olla niin eittämättömän oikeassa, kun sanotaan: voiko odottaa kun on nälkä? ja että hyvin harvoin sentään tapahtuu, että joku kuolee sananmukaisesti nälkään; hän huomasi vielä, että hän voi henkisesti ja ruumiillisesti kärsiä kauvan ja kovasti, kuolematta; kärsivällisyyttä siis vaan; parasta olisi ollut lapsiraukkojenkin takia toisin menetellä; hän tunnusti, että hullun työtä oli hänen poloisen, heikon miehen mennä kouraisemaan koko yhteiskuntaa kauluksesta ja luulla pääsevänsä kurjuudesta varkauden avulla; hän myönsi, että huono oli kurjuuden pakotie se, joka johti suoraan häpeän ja rikoksen syliin; hän tunnusti siis, että hän oli tehnyt väärin.
Sitten kysyi hän itseltään: