Hänen rohkeutensa oli vielä suurempi kuin hänen väkevyytensä. Muutamat rangaistusvangit, jotka uneksivat vain pakoyrityksistä, kehittävät lopulta voimasta ja nokkeluudesta todellisen tieteen. Se tiede on lihas-tiedettä. Vangit, nuo, jotka joka hetki kadehtivat kärpäsiä ja lintuja, harjottavat päivästä toiseen jonkunlaista salaperäistä tasapaino-tiedettä. Kiivetä pystysuoraa seinämää ylös ja löytää tukikohtia siinä, missä tuskin pienintäkään ulkonemaa erotti, oli Jean Valjeanille vain lasten leikkiä. Selkäänsä ja polvijänteitään käyttämällä, sovittelemalla kyynärpäänsä ja kengänkantansa kaikkiin mahdollisiin rosopaikkoihin ja syvennyksiin kivessä, hinasi hän nurkkausta ylös kuin taikakeinoin, aina kolmanteen kerrokseen asti. Joskus nousi hän tällä tavalla vankilarakennuksen katollekin.
Ei hän paljon puhunut. Harvoin hän nauroi. Tarvittiin äärimäistä yllykettä, ennenkuin hänen huuliltaan lähti kerran pari vuodessa tuo kaamottava vangin nauru, joka on kuin kaikua paholaisen hohotuksesta. Kun häntä lähemmin tarkkasi, näytti hän herkeämättä tuijottavan johonkin kauhistavaan.
Hän oli todellakin kauhistavain ajatusten vallassa.
Pimeän mielensä ja rasittuneen järkensä sairaloisten havaintojen läpi tunsi hän hämärästi, että jokin hirveä, kamala väikkyi hänen yläpuolellaan. Siinä synkän himmeässä varjossa, missä hän ryömi, huomasi hän raivonsekaisella kauhulla joka kerta, päätään kääntäessään ja yrittäessään kohottaa katsettaan, rakentuvan, kohoavan, korkenevan silmänkantamattomaksi, pyörryttäväksi kammottavan lakien, ennakkoluulojen, ihmisten ja tapahtumain röykkiökasan, jonka hahmopiirteitä hän ei erottanut, jonka suuruus häntä kauhisti ja joka ei ollut muuta kuin tuo ihmeellinen jättiläis-rakennus, jota me kutsumme sivistykseksi. Tässä muodottomassa, kuohuvassa ruhossa huomasi hän siellä ja täällä, väliin aivan lähellään, väliin etäällä, luoksepääsemättömissä korkeuksissa jonkun kirkkaasti valaistun ryhmän, jonkun yksityiskohdan, tässä vanginvartijan ja hänen keppinsä, tässä santarmin ja hänen sapelinsa, tuolla alhaalla arkkipiispan hiippoineen, aivan ylhäällä, jonkunlaisessa auringonkehässä kruunupäisen häikäisevän keisarin. Hänestä tuntui siltä, kuin eivät nämä etäiset valot kykenisi lainkaan hänen yötänsä kirkastamaan, vaan päinvastoin tekemään sen yhä synkemmäksi, yhä kolkommaksi vain. Kaikki tämä, lait, ennakkoluulot, tapahtumat, ihmiset, kaikki kulkivat edestakaisin hänen ylitseen, niiden monimutkaisen, salaperäisen liikunnan lakien mukaan, jotka Jumala on sivistykselle säätänyt; kaikki ne kulkivat hänen ylitseen ja musersivat hänet rauhallisen julmasti, säälimättömän välinpitämättömästi. Suurimman kurjuuden kuiluihin vajonneet sielut, onnettomat ihmisraukat, jotka ovat kadonneet noihin syvimpiin Manan esikartanoihin, mistä ei enää katsetta kohoteta, lain kiroomat, tuntevat päänsä päällä inhimillisen yhteiskunnan koko rusentavan painon, tuon yhteiskunnan, joka on niin hirvittävä sille, ken sitä kaukaa katselee, niin kauhea sille, ken on joutunut sen ruhjottavaksi.
Tässä asemassa ollessaan mietiskeli Jean Valjean, ja mihin suuntaan kulki hänen mietiskelynsä?
Jos hirssin jyvänen, jota myllynkivi parhaillaan jauhoksi rusentaa, jotakin ajattelisi, ajattelisi se varmaankin samaa, mitä ajatteli Jean Valjean.
Kaikki nämä seikat yhdessä, todellisuus täynnä kummituksia, mielikuvituksen houreet täynnä todellisuutta, olivat lopulta saattaneet hänet sanoin selittämättömään sieluntilaan.
Keskellä vankila-työtään heittäytyi hän hetkittäin toimettomaksi. Hän ryhtyi ajattelemaan. Hänen järkensä, samalla kertaa kypsyneempänä ja sekavampana kuin ennen, nousi kapinaan. Kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, näytti hänestä mielettömältä; kaikki, mitä hän havaitsi ympärillään, näytti hänestä mahdottomalta. Hän vakuutti itsekseen: tämä on unta. Hän huomasi vanginvartijan seisovan muutaman askeleen päässä; vanginvartija näytti hänestä haamulta; äkkiä iski haamu häntä kepillään.
Näkyvää luontoa oli hänelle tuskin olemassa. Melkein osuisi oikeaan, kun sanoisi, ett'ei Jean Valjeanille aurinko paistanut, eivät hymyilleet kesän ihanat päivät, ei väreillyt taivaan sini, eivät hehkuneet huhtikuun raikkaat aamuruskot. Jonkun kurjan ilma-aukon pilkotus vain hänen sieluansa valaisi.
Lopetamme ja kokoamme pieneen yleiskatsaukseen sen, mitä edellä sanotusta voi päättää ja varmoihin tuloksiin johtaa, ja tyydymme vain todentamaan, että ykdeksässätoista vuodessa oli Jean Valjean, tämä Faverollesin rauhallinen puidenkarsija, tämä Toulonin kauhistava kaleeriorja saanut kyvyn tehdä kahdellaisia tihutöitä: ensiksi, äkkinäisen, harkitsemattoman, huumauksessa syntyneen vaistomaisen tihutyön, jonkunlaiseksi kostoksi kestetyistä kärsimyksistä; toiseksi vakavan konnantyön, lasketun, täydellä tietoisuudella harkitun ja kaikkien niiden kierojen ajatusten kannustaman, joita moinen kurjuus voi synnyttää. Hänen valmistavat ennakkomietiskelynsä kulkivat niiden kolmen, perättäisen vaiheen kautta, joiden läpi vain erinäisillä ominaisuuksilla varustetut luonteet voivat kulkea, järkijohdelma, tahdon, hellittämättömän sisun. Liikevoimina olivat hänessä juurtunut viha, sielun katkeruus, kärsittyjen kohtuuttomuuksien jäytävä tunto, halu kostaa, kostaa vieläpä hyville, viattomille ja rehellisillekin, jos sellaisia oli olemassa. Kaikkien hänen ajatustensa lähtöpisteenä samoin kuin päätepisteenäkin oli viha inhimillistä lakia kohtaan, viha, joka muuttuu pian, ell'ei sitä joku kohtalon sallimus kehityksessään katkaise, vihaksi yhteiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi ihmiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi luomakuntaa kohtaan, ja joka lopulta kääntyy jonkunlaiseksi epämääräiseksi, hurjaksi, hellittämättömäksi himoksi vahingoittaa, vahingoittaa mitä tahansa, ketä elävää olentoa tahansa. — Eipä siis syyttä sanottu Jean Valjeania passissa hyvin vaaralliseksi mieheksi.