Missä onkaan jo laiva? Tuolla kaukana. Tuskin sitä enään erottaa vaaleantummalla taivaanrannalla.
Tuuli ulvoo. Hyöky-aallot ovat tukehuttamaisillaan hänet. Hän nostaa silmänsä ja näkee vain synkeät pilvet. Kuolontuskissa viruen näkee hän meren mielettömän raivon. Tämä mieletön raivo on hänen surmansa. Hän kuulee outoa ryskettä ja pauhinaa, joka näyttää tulevan maan tuolta puolen, jostain kaukaa kauhistavasta etäisyydestä.
Lintuja liihottelee myrskypilvissä, samoin kuin väikkyy enkeleitä inhimillisen hädän ja kurjuuden yläpuolella; mutta mitä ne häntä auttavat. Ne lentävät, laulavat, leijailevat, ja hän, hän vajoo kuoleman syliin.
Hän tuntee, mitenkä nuo kaksi rajatonta, valtameri ja taivas, hänet hautaavat; toinen on hauta, toinen on käärinliina.
Yö tulee yhä pimeämmäksi, tuntikausia on hän jo uinut, hänen voimansa lamaantuvat. Laiva on ihmisineen, kaikkineen häipynyt näkyvistä. Hän on jätetty oman onnensa nojaan tähän kauhistavaan, mustaan pyörteeseen, hän vajoaa, hänen jäsenensä kangistuvat, häntä kouristaa, hän tuntee allansa näkymättömän syvyyden salaperäiset hirmut. Hän huutaa apua.
Ei ole enää ihmisiä lähellä. Missä on Jumala? Ei mitään näköpiirissä. Ei mitään taivaassa. Hän rukoilee apua avaruudelta, aalloilta, meriruohoilta, kallioilta ja kareilta. Ne ovat kuuroja. Hän rukoilee apua myrskyltä. Säälimätön myrsky tottelee vain äärettömyyden käskyjä.
Ympäri häntä on pimeys, usva, yksinäisyys, raivoisa, mieletön pauhu, hurjina, loppumattomina vyöryvät vedet. Hänessä saa kauhu ja väsymys vallan. Hänen allaan pohjaton syvyys. Ei ainuttakaan tukikohtaa. Hän ajattelee ruumiin kolkkoa kohtaloa rajattomassa pimeydessä. Jäätävä kylmyys jäykistää hänen jäsenensä. Hänen kätensä kouristuvat kuin suonenvedossa ja kahmaisevat tyhjää. Eivät auta tuuli, pyörrevihurit, tähdet! Mikä neuvoksi? Epätoivoissaan heittää hän enemmät ponnistelut, väsyneenä päättää hän, että on parasta kuolla, tulkoon mitä tuli, menköön minne meni, hän ei enää rehi, ja niin vaipuu hän iki-ajoiksi syvyyden synkkiin kuiluihin.
Oi, kuinka säälimättömänä kulkee inhimillinen yhteiskunta! Kuinka
paljon ihmisiä, sieluja joutuukaan perikatoon matkan varrella!
Valtameri, minne uppoavat ne, jotka laki upottaa! Apu häipyy näkyvistä!
Se on siveellistä kuolemaa!
Tuo meri on se kauhistava yhteiskunnallinen pimeys, minne nykyinen rangaistusjärjestelmä syöksee tuomitsemansa. Tuo meri on ääretön kurjuus.
Näiden aaltojen ajeltavaksi joutunut sielu voi pian kuolla. Kuka on herättävä sen henkiin jälleen?