Kun aurinko alkoi kallistua laskuaan kohti ja luoda varjoja pienimmistäkin kivenmukuroista, istui Jean Valjean pensaan takana suurella kuolon-autiolla nummella. Alpit vain taivaanrannalla häämöttivät. Ei edes minkään kaukaisen kylän kirkontornia näkynyt. Jean Valjean oli ehkä kolmen lieun päässä Dignestä. Nummen poikki vievä polku kulki vallan pensaan läheltä.
Kesken näitä mietteitään, mitkä olisivat tuntuvassa määrässä lisänneet hänen ryysyjensä pelottavaa näkyä sen silmissä, joka olisi hänet kohdannut, kuuli hän iloista ääntä.
Hän käänsi päätään ja näki polkua pitkin lähenevän pienen noin kymmen-vuotiaan savoijalais-pojan, joka lauleli reippaasti, soittolaatikko sivulla riippumassa ja valkohiirilaatikko selässä. Se oli noita herttaisia hauskoja vekaroita, jotka kulkevat paikasta paikkaan, niin että polvi rikkinäisistä housuista vilkkaa.
Lakkaamatta rallatellen pysähtyi poika tuon tuostakin leikkimään tipapeliä muutamilla lanteilla, joita hän kilisteli kädessään: koko hänen omaisuutensa varmaankin. Näiden lanttien joukossa oli kuitenkin yksi kahden frangin raha.
Poikanen pysähtyi Jean Valjeania huomaamatta pensaan ääreen ja hypähytteli lanttikourallistaan; tähän asti oli hän sangen taitavasti saanut ne pysähtymään kaikki kädenselälle.
Mutta tällä kertaa putosi kahden frangin raha ja vieri pensaan juurelle aivan Jean Valjeanin lähettyville. Jean Valjean pisti jalkansa sen päälle.
Poika oli seurannut rahaa katseellaan ja hän oli nähnyt kaikki.
Hän ei lainkaan hämmästynyt, vaan astui aivan suoraan miestä kohti.
Paikka oli autio ja yksinäinen. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei näkynyt ainuttakaan elävää olentoa koko nummella eikä polulla. Kuului vaan muuttolintu-parven etäistä heikkoa kirkunaa, kun se kiiti taivaanlaella suunnattomissa korkeuksissa. Lapsi käänsi selkänsä päin aurinkoa, joka heitti hänen hiuksilleen kultaloisteen ja joka punasi verenhohtoisiksi Jean Valjeanin villit kasvot.
"Herra", sanoi pieni savoijalainen tuolla lapsellisella luottavaisuudella, joka on yhdistys tietämättömyyttä ja viattomuutta, — "rahani!"