"Niin olen."
"Se kyllä pääsisi täältä helposti pois. Minulla on täällä oma porttini, täällä pihanpuolella. Minä koputan. Portinvartija avaa. Minulla on kori selässäni, ja pienokainen on korissa. Minä menen ulos. Ukko Fauchelevent menee ulos kori selässä, sehän on aivan luonnollista. Te käskette tyttösen olemaan aivan hiljaa. Siellä se menisi mukavasti peitekankaan alla. Minä toimittaisin sen niin kauvaksi kuin tarvis vaatisi erään vanhan ystävättäreni hedelmäkaupustelijattaren luokse Ruohotien varrelle. Se on kuuro, se hedelmäkaupustelijatar, ja sillä on siellä joutilaana pieni sänky. Minä huutaisin eukon korvaan, että pienokainen on minun sisarentyttäreni ja että sitä tulee pitää täällä huomiseen. Sitten tulisi pienokainen Teidän kanssanne tänne. Sillä kyllä minä Teidät tänne hankin tavalla tai toisella. Siinä ei auta muu. Mutta mitenkä Te nyt pääsisitte täältä pois?"
Jean Valjean pudisti päätänsä. "Kunhan ei vain kukaan minua näe, se on pää-asia, isä Fauchelevent. Keksikää nyt keino minuakin varten, ja toimittakaa minutkin pois täältä, kuten Cosetten, korissa peitteen alla."
Fauchelevent hieroi vasemman kätensä keskisormella vasemman korvalehden alareunaa: pahan pulan merkki. Kolmas soitto laukaisi jälleen hänen kielensä kannan:
"Siellä se nyt menee se tarkastuslääkäri. Se katsoi ja sitten se sanoi: kuollut on, kaikki hyvin. Kun lääkäri on tarkastanut paratiisinpassin, lähettää hautaustoimisto arkun. Jos se on äiti, niin äidit toimittavat sen arkkuun. Jos se taas on sisar, niin sisaret tekevät saman työn. Ja sitten minä naulaan arkun kiinni. Sekin kuuluu minun puutarhurintoimiini. Puutarhurissa onkin hiukan niinkuin haudankaivajan vikaa. Sitten se pannaan erääseen matalaan kammioon, joka on kirkkorakennuksessa ja josta päästään suoraan kadulle. Sinne ei saa tulla muita miehiä kuin tarkastuslääkäri. Minä en laske miesten joukkoon itseäni enkä ruumiinkantajia. Tässä kammiossa minä naulaan arkun kiinni. Ruumiinkantajat tulevat sitä ottamaan, ja hevosta selkään! Niin sitä sitten matkataan taivaaseen. Tuodaan lautakotelo, jossa ei ole mitään, viedään lautakotelo, jossa on jotakin. Siinä koko juttu. De profundis."
Vaakasuora auringonsäde leikitteli nukkuvan Cosetten kasvoilla. Tyttösen suu oli hiukan raollaan, ja hän näytti aivan valoa juovalta enkeliltä. Jean Valjean oli unohtunut häntä katselemaan. Hän ei enää kuunnellut Faucheleventia.
Mutta eihän ole mitään syytä lakata puhumasta, vaikkei kukaan kuuntelisikaan. Kelpo puutarhurivanhus jatkoi kaikessa rauhassa haasteluaan.
"Hauta kaivetaan Vaugirardin hautuumaahan. Sanovat että se pitäisi hävitettämän, se Vaugirardin hautuumaa. Se on vanha, hyvin vanha hautuumaa, joka ei enää sovi uuteen järjestykseen, koska se ei ole samanlainen kuin muut, ja joka siitä syystä saa virka-eron. Vahinko, sillä se on erinomaisen mukava. Minulla on siellä haudankaivajissa muuan tuttava, ukko Mestienne. Tämän luostarin nunnilla on etuoikeus, että heidät haudataan siihen hautuumaahan yön tullen. Siitä on olemassa erikoinen maaherranpäätös. Miten paljon onkaan tapahtunut sitten eilisen! Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut ja ukko Madeleine…"
"On haudattu", jatkoi Jean Valjean surumielisesti hymyillen.
Fauchelevent kimmahutti sanan eteenpäin.