"Minä haluan rukoilla Teiltä jotakin."
"Puhukaa siis!"
Ukko Fauchelevent, entisenä käräjäkirjurina, kuului niiden talonpoikien joukkoon, jotka eivät vähiä hämmästy. Ovela typeryyskin on voimaa: sitä ei osaa kukaan epäilläkään, se kun näyttää niin viattomalta. Yli kaksi vuotta oli jo Fauchelevent asunut luostarissa ja päässyt sillä välin selville monesta seikasta. Vaikka hän olikin aina yksinään, ja uutterasti puutarhahommissaan, oli hänellä kuitenkin yllin kyllin tilaisuutta ja aikaa uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen kun oli pysytteleminen melkoisen matkan päässä noista huntupeitteisistä naisista, näki hän heidät vain haamujen vilinänä. Mutta tarkkaavaisuutensa ja älykkäisyytensä avulla oli hän kyennyt loihtimaan lihaa ja verta kaikkiin näihin varjoihin ja herättämään nämä kuolleet henkiin. Hän oli kuin kuuro, jonka näkö tarkistuu, ja kuin sokea, jonka kuulo kehittyy tavallista terävämmäksi. Sitäpaitsi oli hän päässyt perille eri soittojen merkityksestä, niin ettei tämä umpimielinen, vaitelias luostari kyennyt enää peittämään häneltä mitään: tämä kivinen kummitus kuiskasi kaikki salaisuutensa hänen korvaansa. Mutta Fauchelevent, vaikka tiesikin kaikki, ei ollut tietävinään mitään. Se kuului hänen oveluuteensa. Koko luostari piti häntä aivan typeränä ja älyttömänä. Suuri ansiopuoli muuten uskonnollisessa suhteessa. Äänestäjä-äidit pitivät paljon Faucheleventista. Hän oli typerä ja mykkä. Hän herätti luottamusta. Sitäpaitsi oli hän hyvin säännöllinen, ja poistui luostarista vain aivan ilmeisen puutarhaa koskevan välttämättömyyden pakosta. Tällaisesta käyttäytymisestä oli hän joutunut hyviin kirjoihin. Mutta niin vähän kuin hän pääsikin tekemisiin muiden ihmisten kanssa, oli hän kuitenkin ehtinyt panna kahden miehen kielet liikkumaan: luostarissa portinvartijan, jolta hän kuuli kaikki puhumon seikat, ja hautuumaalla haudankaivajan, jonka avulla hän perehtyi hautaamisen erikoiskysymyksiin. Niin että hän siten oli päässyt nunnista selville kahdessa suhteessa: elämässä ja kuolemassa. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt tietojaan väärin. Kuten sanottu, pitivätkin luostarin asukkaat hänestä paljon. Hän oli vanha, ontuva, ei juuri nähnyt eikä ehkä kuullutkaan: mainioita ominaisuuksia! Hänen tilalleen ei olisi hevin saatu toista yhtä sopivaa.
Ukko alkoi siis miehen varmuudella, joka tietää olevansa hyvissä kirjoissa, pitää kunnioitettavalle päänunnalle maalaisesti sekavaa ja vaikeatajuista puhetta. Hän selitteli pitkälti vanhuuttansa, raihnaisuuttansa, vuosiensa painoa, joka vähitellen alkoi tuntua kaksinkertaiselta, hän puhui työn yhä kasvavista vaatimuksista, puutarhan avaruudesta, valvottavista öistä, kuten esim. edellisestä, jolloin oli kuunpaisteen takia täytynyt käydä laittamassa olkipeitteet meloonikellojen suojaksi, kunnes hän vihdoinkin saapui asian ytimeen: hänellä oli veli — päänunna liikahti — ijäkäs veli — päänunna liikahti jälleen, mutta tyyntyneenä — joka, jos niin sallittaisiin, tulisi asumaan hänen luokseen, avustamaan häntä töissä; tämä veli oli muka aivan erinomainen puutarhuri, luostari hyötyisi hänestä aika tavalla, paljon enemmän kuin hänestä; mutta ellei tätä veljeä sopinut apulaiseksi ottaa, niin kyllä hän, vanhempana, ijän murtamana ja kohta työhön kykenemättömänä, poistuisi paikastaan, vaikkakin luonnollisesti hyvin haikein mielin; sitten oli hänen veljellään vielä pikku tyttö, jonka hän toisi luostariin mukanaan, joka siellä saisi hurskaan ja jumalisen kasvatuksen ja joka, kuka tiesi, kerran astuisi nunnien joukkoon.
Kun hän oli lopettanut, herkesi päänunna siirtelemästä rukousnauhansa helmiä ja sanoi:
"Voisitteko iltaan mennessä hankkia tänne vahvan rautakangen?"
"Mitä sillä?"
"Sitä käytettäisiin vipusimena."
"Kyllä, kunnioitettava äiti", vastasi Fauchelevent.
Lisäämättä enää sanaakaan nousi päänunna istuimeltaan ja astui viereiseen huoneeseen, jota käytettiin neuvottelusalina ja jossa äänestäjä-äidit otaksuttavasti olivat koolla. Fauchelevent jäi yksin.