He olivat Fauchelevent, Jean Valjean ja Cosette.
Molemmat miehet olivat käyneet hakemassa Cosetten sen Ruohotien hedelmäkaupustelijattaren luota, jonka huomaan Fauchelevent oli uskonut lapsen edellisenä päivänä. Cosette oli vavissut ja värissyt koko sen vuorokauden, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän oli vavissut niin ettei ollut edes itkua tullut. Hän ei ollut myöskään syönyt eikä nukkunut lainkaan. Kunnon hedelmäkaupustelijatar oli kysellyt häneltä sadat asiat, mutta oli ainoaksi vastauksekseen saanut alituisesti saman juron katseen. Cosette ei ollut henkäissytkään kaikesta siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut näinä kahtena viimeisenä päivänä. Hän aavisti jotakin tärkeätä olevan tekeillä. Hän tunsi syvästi, että nyt oli oltava "kiltti." Ken ei ole kokenut sitä mahtavaa vaikutusta, joka saattaa olla seuraavilla kolmella sanalla sopivasti kuiskattuna pienen, pelästyneen lapsiraukan korvaan: "Älä puhu mitään!" Pelko on mykkä. Eikä muuten kukaan osaakaan niin hyvin salaisuutta säilyttää kuin lapsi.
Mutta kun hän tämän kamalan vuorokauden kuluttua oli nähnyt Jean Valjeanin, oli hän päästänyt sellaisen ilonkirkaisun, että ajatteleva henkilö, joka olisi sattunut sen kuulemaan, olisi siinä kirkaisussa tuntenut ikäänkuin vapautumuksen kauhistuttavasta kuilusta.
Fauchelevent oli luostarin väkeä ja tiesi tarkalleen tunnussanat.
Kaikki ovet avautuivat.
Siten sai ratkaisunsa tuo kaksinainen ongelma: päästä ulos ja päästä sisään.
Portinvartija, joka oli saanut määräyksensä, avasi pienen pihalta puutarhaan päästävän portin, jonka kaksikymmentä vuotta takaperin saattoi vielä nähdä kadulta käsin pihamuurin perällä, vastapäätä ajoporttia. Portinvartija vei heidät kaikki kolme tästä portista ja johdatti heidät sitten puhumoon, missä Fauchelevent oli edellisenä iltana keskustellut päänunnan kanssa.
Päänunna odotteli heitä rukousnauhaansa hypistellen. Muuan äänestäjä-äiti seisoi hunnutettuna hänen vierellään. Pieni vahakynttilä valaisi, tai paremmin sanoen: oli valaisevinansa puhumoa.
Päänunna tarkasteli Jean Valjeania. Ei ole mikään tutkivampi alaspäin luotua silmää. Sitten hän alkoi kysellä.
"Tekö se olette se veli?"
"Niin, kunnioitettava äiti", ehätti Fauchelevent vastaamaan.