"Rouva Thénardier."
Mies puuttui taas puheeseen äänessä sointu, jonka hän koki saada välinpitämättömäksi, mutta jossa kuitenkin tuntui omituinen värinä:
"Mitä hän nyt puuhailee, se rouva Thénardier?"
"Hän on minun emäntäni", selitti lapsi. "Hän pitää kapakkaa ja majataloa."
"Majataloa?" kertasi mies. "Siinä tapauksessa asetun sinne täksi yöksi.
Sinähän minua opastatkin."
"Kyllä tästä sinne pian päästään", vakuutti lapsi.
Mies asteli verrattain nopeasti. Cosette seurasi häntä vaivatta. Hän ei tuntenut enää väsymystä. Tuon tuostakin kohotti hän katseensa siihen outoon mieheen, rinnassa omituinen tyyneys ja rauha. Ei milloinkaan oltu häntä opetettu kääntymään Kaitselmuksen puoleen eikä rukoilemaan. Mutta siitä huolimatta tunsi hän sisimmässään jotakin toivon ja ilon tapaista, joka nousi taivasta kohti.
Muutamia minuutteja kului. Mies kysyi jälleen:
"Eikö rouva Thénardierilla ole palvelijatarta?"
"Ei, herra."