Tästä kaivosta otti viimeksi vettä Wilhelm van Kylsom. Hän oli talonpoika, asui Hougomontissa ja harjoitti puutarhanhoitoa. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 pakeni hänen perheensä, piiloittautuakseen metsien helmaan.
Metsä Villiersin luostarin ympärillä soi useiksi päiviksi ja useiksi öiksi suojaa kaikille näille poloisille pakolaisille. Vielä tänä päivänäkin osoittavat viidakkojen kätköissä muutamat näkyvät merkit, niinkuin esim. vanhat hiiltyneet puut, paikkaa, mihin nämä vapisevat ihmisparat olivat leiriytyneet.
Wilhelm van Kylsom jäi Hougomontiin, "linnaa suojelemaan", ja kyyristyi kellarin nurkkaan. Englantilaiset keksivät hänet sieltä. Hänet vedettiin esiin piilopaikastaan, ja sapelin iskuin pakotettiin tuo pelästynyt mies kaikin tavoin palvelemaan taistelevia. Heidän oli jano; tämä Wilhelm toi heidän juodakseen. Ylempänä mainitusta kaivosta ammensi hän vettä. Monet joivat viimeisen siemauksensa. Tämän kaivon, josta niin moni kuollut joi, täytyi kuolla itsensäkin.
Taistelun jälkeen tuli kiire haudata ruumiit. Kuolemalla on oma omituinen tapansa häiritä voittoa, ja sen toimesta seuraa kunnian kintereillä rutto. Tarttuva kuumetauti on riemuvoiton läheisin seuralainen. Tämä kaivo oli syvä, ja siitä tehtiin hauta. Siihen mätettiin kolmesataa ruumista. Ehkä pidettiin siinä liian kiirettä; olivatkohan kaikki edes oikein kuolleita? Taru väittää, ettei niin ollut laita. Hautaamisen jälkeisenä yönä piti kaivosta kuuluneen heikkoja avunhuutoja.
Tämä kaivo on vallan erillään pihan keskellä. Kolmelta puolen ympäröi sitä kolme puoleksi kivilohkareista, puoleksi tiilistä tehtyä kehämuuria, jotka vuodesuojan siipien lailla kääntyvät toisiinsa päin ja näyttävät muodostavan pienen kulmikkaan tornin. Neljäs puoli on avoin. Siitä otettiin vettä. Keskimäisessä muurissa on muodoton aukko, ehkäpä pommin puhkaisema. Tässä tornin tapaisessa oli kattokin, josta enää vain poikkiparrut ovat jäljellä. Oikeanpuoleisen kehän tukiraudoitus muodostaa ristin. Kumartuessa katoaa katse syvään ympyriäiseen tiilikehykseen ja sen synkkenevään pimentoon. Kaivon ympärillä peittävät nokkoset kehämuurien juuren.
Tällä kaivolla ei ole edessään sitä leveätä sinistä kivilohkaretta, jonka tapaa kaikissa muissa belgialaisissa kaivoissa. Sinistä kivilohkaretta vastaa tässä poikkihirsi, mihin nojaa viisi, kuusi rumaa, rosoista ja käyrää pölkkyä, jotka näyttävät suurilta luurangoilta. Ei ole tässä enään ämpäriä, ei ketjuja, ei kelaa; mutta kivikaukalo siinä vielä on, johon ennen vettä kaadettiin. Sadevettä siihen vielä nytkin kerääntyy, ja tuolloin tällöin pyrähtää siihen lintu läheisestä metsästä janoaan sammuttamaan, heti taas lentääkseen tiehensä.
Osa tätä raunioitunutta rakennusryhmää on kuitenkin vielä asuttu: talonpoikaistalon osa. Tämän talonpoikaistalon portti aukeaa pihalle päin. Sievän goottilaisen lukkolevyn vieressä on tässä portissa viistoon asetettu, apilanmuotoinen rautaripa. Samassa kun hannoverilainen luutnantti Wilda tarttui tähän ripaan, paetakseen taloon, iski ranskalainen saarroskaivaja hänen kätensä kirveellä poikki.
Taloa pitävän perheen isoisä oli juuri tuo mainittu puutarhuri van Kylsom, joka on kuollut jo aikoja sitten. Muuan vanha harmaahapsi eukko kertoi meille:
"Olin minäkin silloin mukana. Ikää oli kolmisen vuotta. Isompi sisareni pelkäsi kovin ja itki. Meidät vietiin metsään. Minä olin äitini sylissä. Pantiin korva maata vasten ja kuunneltiin. Minä matkin kanuunaa ja ho'in: pum, pum."
Olemme jo maininneet, että yksi portti vie pihalta vasemmalle kasvitarhaan.