Eukko Thénardier ei voinut väittää vastaan. Hän puraisi huuliaan, ja hänen kasvoilleen syttyi vihan lieska.
Mutta Cosette vapisi. Lopulta rohkeni hän kysyä:
"Rouva, oikeinko se on totta? Saanko minä leikkiä?"
"Leiki nyt!" karjaisi eukko Thénardier kamalalla äänellä.
"Kiitos, rouva", sanoi Cosette.
Ja hänen suunsa kiittäessä eukko Thénardieria, kiitti koko hänen pieni sydämensä vierasta.
Ukko Thénardier jatkoi juomistaan. Vaimo kuiskasi hänen korvaansa:
"Kukahan tuo keltainen mies oikein on?"
"Minä olen nähnyt", vastasi mahtavana Thénardier, "miljoonamiehiä, joilla oli aivan samanlainen takki."
Cosette oli päästänyt kutomuksen käsistään, mutta ei ollut poistunut paikaltaan. Hän liikkui ylipäänsä mahdollisimman vähän. Hän oli ottanut pienestä laatikosta takaansa vanhoja rääsyjä ja lyijysapelinsa.