Ellei olisi satanut kesäkuun 17 ja 18 päivän välisenä yönä, vuonna 1815, olisi Europan tulevaisuus ollut toinen. Muutamat vesipisarat enemmän tai vähemmän ovat syösseet Napoleonin kumoon. Jotta Waterloosta tuli Austerlitzin loppu, ei kaitselmus tarvinnut muuta kuin hiukan sadetta, ja pilvenlonkare, joka kulki taivaanlaella vuodenaikaan nähden odottamattomaan suuntaan, riitti kukistamaan kokonaisen maailman.
Waterloon taistelu — ja niin sai Blücher aikaa ennättää perille — saattoi alkaa vasta kello puoli kaksitoista. Miksi? Siksi että maa oli märkä. Täytyi odottaa hiukan sen kovettumista, jotta tykistö saattoi vaivatta liikkua.
Napoleon oli entinen tykistöupseeri, ja se tuli kyllä näkyviin. Tämän ihmeellisen sotapäällikön pohjalta kuulsi aina sama mies, joka tehdessään Hallituskunnalle selkoa Abukirin tappelusta, ilmoitti: "Eräskin meidän tykinkuulamme tappoi kuusi miestä." Kaikki hänen taistelusuunnitelmansa perustuivat tykistöön. Saada tykistö yhteisvoimin toimimaan jotakin määrättyä paikkaa kohti, siinä oli hänen voittojensa avain. Hän piteli viholliskenraalin sotataitoa kuin linnaa: hän koetti saada siihen aukon. Hän pommitti vimmatusti heikkoa kohtaa; kanuunalla johti hän taistelun vaiheet. Ampuminen kuului oikein hänen luontoonsa. Vihollisen neliöiden särkeminen, rykmenttien ruhjominen, rivien murtaminen, joukkojen hävittäminen ja hajoittaminen, kaikki riippui hänen mielestään siitä, että iskettiin, iskettiin, iskettiin lakkaamatta, ja tämän toimen uskoi hän kuulalle. Kauhistava järjestelmä, mutta järjestelmä sellainen, että se nerokkaasti käytettynä viidentoista vuoden aikana teki tämän pelottavan voima-uroon voittamattomaksi sodan nyrkki-ottelussa.
18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 hän sitäkin enemmän luotti tykistöönsä, koska hänen puolellaan oli suurempi lukumäärä. Wellingtonilla oli sataviisikymmentäyhdeksän tulikitaa; Napoleonilla oli kaksisataaneljäkymmentä.
Otaksukaamme, että maa olisi ollut kuiva, niin että tykistö olisi voinut vaivatta liikkua. Taistelu olisi alkanut kello kuusi aamulla ja se olisi ollut lopetettu ja voitettu kello kaksi, kolme tuntia ennen preussilaisten äkkiarvaamatonta ilmestymistä.
Mihin määrin on Napoleonin syytä tämän taistelun menettämisessä? Onko haaksirikko luettava perämiehen viaksi?
Liittyikö Napoleonin huomattavaan ruumiilliseen heikontumiseen jo silloin myös jonkunlainen henkinen väsähtymys? Olivatko kaksikymmentä sotavuotta kuluttaneet yhtähyvin terää kuin ne olivat kuluttaneet tuppea, henkeä yhtähyvin kuin ruumista? Astuiko sotavanhus harmillisella tavalla näkyviin sotapäällikössä? Kävikö tämä nero tosiaankin, kuten monet huomattavat historioitsijat ovat luulleet, himmenemistään kohti? Heittäytyikö hän mielettömiin yrityksiin, vain salatakseen itseltään heikontumisensa? Aikoiko hän huojua pienintenkin sattuman tuulahdusten mukaan? Oliko hän menettänyt tietoisuuden vaarasta — mikä on aina hyvin vakava seikka sotapäällikössä? Tuleeko niiden aineen suurmiesten elämässä, joita saattaisimme sanoa toiminnan jättiläisiksi, aika, jolloin nero käy likinäköiseksi? Ikä ei voi mitään ihanteen suurmiehille; Dantelle ja Michel-Angelolle merkitsee vanheneminen vain kasvamista; merkitseekö se Hannibalille ja Bonapartelle heikontumista? Oliko Napoleon menettänyt voittamisen välittömän taidon? Eikö hän enää kyennyt huomaamaan karia, älyämään ansaa, näkemään jyrkänteen suistuvaa reunaa? Puuttuiko häneltä vastoinkäymisten vaisto? Valtasiko nyt hänet, joka muinoin tarkalleen tunsi kaikki voiton tiet ja joka ylhäältä salamavaunuistaan osoitti ne erehtymättömällä sormellaan, valtasiko hänet nyt tuo kamala lamauttava tietoisuus, että hän johdattaa joukkojensa rajun valjakon suoraan pohjattomiin syvyyksiin? Joutuiko hän nyt, neljänkymmenenkuuden vuoden vanhana, äärimäisen mielenhäiriön valtoihin? Eikö tämä alkuvoimainen kohtalon vaunujen ohjaaja lopulta ollutkaan muuta kuin suunnattoman uhkarohkea esiratsastaja?
Me emme sitä usko.
Hänen taistelusuunnitelmansa oli kaikkien tunnustuksen mukaan mestarillinen. Iskeä suoraan liittoutuneiden armeijain keskustaan, murtaa siihen aukko, jakaa vihollinen kahtia, työntää brittiläinen puolisko Haliin ja preussilainen Tongerniin, tehdä Wellingtonista ja Blücheristä kaksi voimatonta raajarikkoa, anastaa Mont-Saint-Jean, valloittaa Brüssel, viskata saksalainen Reiniin ja englantilainen mereen, kaiken tämän pani Napoleon tämän taistelun suoritettavaksi. Lopusta oli tulevaisuus pitävä huolen.
On sanomattakin selvää, ettemme tahdo tässä ruveta seikkaperäisesti tekemään selkoa Waterloon taistelusta. Muuan kertomamme näytelmän syntykohtauksista liittyy tosin tähän taisteluun, mutta sen historiaa emme silti rupea esittämään. Tämän historian ovat jo kirjoittaneet, ja kirjoittaneet kerrassaan verrattomalla tavalla, yhtäältä Napoleon ja toisaalta kokonainen sikermä historioitsijoita.[1] Me puolestamme annamme historioitsiain rauhassa riidellä. Me vain katselemme kauvempaa, me vain kuljeskelemme kentällä, kumarrumme tutkimaan tätä ihmisruumiitten täyttämää maata, pitäen ehkä todennäköisyyttä itse todellisuutena. Meillä ei ole oikeutta tieteen nimessä väittää tosiasioita vastaan, joita kaikesta huolimatta näköhäiriö on ehkä muunnellut; meillä ei ole sotilaallista kokemusta eikä sotatieteellistä pätevyyttä kylliksi, voidaksemme luoda oman oppimme. Sen me vain sanomme, että sarja sattumuksia johtaa kumpaakin ylipäällikköä Waterloossa. Ja mitä taas sallimukseen, tuohon salaperäiseen syytettyyn tulee, niin sitä me tuomitsemme yksinkertaisen, suoran rahvaan tavoin.