— Miten sen tiedät? kysyi Guillemette la Mairesse.
— Tiedän sen aivan varmasti, vastasi notaarinapulainen.
— Herra apunotaari, kysyi Gauchère, — mitä te ennustatte tästä kunnottomasta löytölapsesta?
— Suurimpia onnettomuuksia, vastasi Mistricolle.
— Herra Jumala! virkkoi eräs vanha vaimo väen joukosta, — ja viime vuonna oli rutto ja nyt sanotaan, että englantilainen sotajoukko aikoo nousta maihin Harefleussä.
— Nyt ei kai kuningatar tulekaan Pariisiin syyskuussa, lisäsi joku.
— Kauppa käy jo niin huonosti!
— Minun mielestäni, huudahti Jehanne de la Tarme, — olisi parempi meille pariisilaisille, jos tämä pieni noidanpenikka pantaisiin roviolle eikä lavitsalle.
— Pienelle, sievälle, räiskyvälle roviolle! lisäsi eukko.
— Se olisi viisainta, sanoi Mistricolle.
Muuan nuori pappi oli kuunnellut sisarien keskustelua ja notaarin mietelmiä. Hänen kasvonsa olivat ankarapiirteiset, otsa oli korkea ja katse läpitunkeva. Sanaakaan sanomatta hän työnsi joukon tieltään syrjään, tarkasti "pientä noidanpenikkaa" ja ojensi kätensä sen yli. Oli jo aikakin. Sillä nuo hurskaat sielut tunsivat jo veden herahtavan kielelleen ajatellessaan tuota "pientä, sievää, räiskyvää roviota".