Niin ainakin väitettiin, syystä tai syyttä.
Totta kyllä on, että arkkidiakoni usein kävi Saints-Innocents'in hautausmaalla, jossa hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät, mutta huomautettiin, että hän paljon vähemmän kiinnitti huomiota ristiin heidän haudallaan kuin niihin omituisiin kuvioihin, joita oli piirretty Nicolas Flamelin ja Claude Pernelles'in hautakiviin aivan edellisen vieressä.
Totta on, että hänen usein nähtiin kiireisin askelin kulkevan Rue des Lombards'ia ja hiipivän pieneen taloon Rue des Écrivains'in ja Rue Marivault'in kulmassa. Se oli sama talo, jonka Nicolas Flamel oli rakennuttanut itselleen ja jossa hän oli kuollut v. 1417 ja joka, oltuaan sen jälkeen tyhjänä, nyt alkoi rapistua. Kaiken maailman hermeetikot ja henkienmanaajat olivat tuhrineet sen seinät aivan täyteen nimikirjoituksiaan. Jotkut naapurit väittivät kerran nähneensä kellarinluukusta arkkidiakoni Clauden kaivavan, kääntelevän ja luovan taas umpeen maata niissä kahdessa kellarissa, joiden tukipylväät Nicolas Flamel oli omin käsin piirtänyt täyteen säkeitä ja hieroglyfejä. Luultiin, että Flamel oli näihin kellareihin kaivanut viisasten kiven, ja sen ja seuraavan vuosisadan alkemistit, Magistrista isä Pasifiqueen saakka, kaivoivat ja möyrivät siellä väsymättä, kunnes tuo niin perinpohjin pengottu talo viimein luhistui heidän ylleen.
Totta on edelleen, että arkkidiakoni oli omituisen intohimoisesti kiintynyt Notre-Damen symboliseen portaaliin, noihin loitsuihin, jotka sen kiviin oli piirtänyt piispa Guillaume de Paris, joka varmaan tuomittiin sen tähden, että hän siihen pyhään runoelmaan, jota muu rakennus kautta aikojen laulaa, liitti niin helvetillisen päällekirjoituksen. Arkkidiakoni Clauden katsottiin päässeen selville jättimäisen pyhän Kristoforoksen merkityksestä, tuon suunnattoman, arvoituksellisen kuvapatsaan, joka siihen aikaan kohosi eteisen sisäänkäytävän pielessä ja jota kansa nimitti pilkaten "herra Harmajaksi". Mutta kuka tahansa, jolla oli silmää nähdä, saattoi havaita, että hän toisinaan saattoi istua tuntikausia eteisen kivipenkillä vaipuneena portaalin veistokuvien tarkastelemiseen, milloin tutkivasti katsellen tyhmiä neitsyitä nurin käännettyine, milloin viisaita pystyssä olevine lamppuineen, milloin taas laskien näkökulmaa, josta vasemman portaalin korppi tuijottaa jotakin salaperäistä kohtaa kirkon sisällä, johon varmaankin viisasten kivi on kätkettynä, ellei se ole Nicolas Flamelin kellarissa.
Omituista kohtalon leikkiä oli, sivumennen sanoen, että kahden niin erilaisen olennon kuin Clauden ja Quasimodon lämmin ihailu kohdistui tuona aikana Notre-Dameen: toinen, eräänlaisen vaiston ohjaama puoli-ihminen rakasti sitä sen kauneuden, sen veistokuvien ja kaikkien osien ihanan sopusoinnun vuoksi; toinen hehkuvan mielikuvituksen omaava oppinut rakasti sitä sen merkityksen, sen tarunomaisuuden, sen sisältämän ajatuksen, symbolin vuoksi, joka on kätkettynä sen veistoksiin, aivan kuin julkisivun toinen kirjoitus toisen alle palimpsestissa, toisin sanoen, sen arvoituksen vuoksi, jonka se aina asettaa ajatuksen ratkaistavaksi.
Totta on myös, että arkkidiakoni oli siihen torniin, joka on Grève-torin puolella sisustanut itselleen aivan kellojen viereen pienen kammion, jonne ei kukaan, ei edes piispa, kuten sanottiin, saanut astua ilman hänen suostumustaan. Tämän kammion oli laitattanut ylös tornin muuriin korpinpesien joukkoon piispa Hugo de Besançon [Hugo II de Bisuncio, 1326-1332], joka siellä aikoinaan oli harjoittanut kiellettyjä temppuja. Kukaan ei tiennyt, mitä tämä kammio sisälsi, mutta usein oli öisin Grève-torilta nähty pienessä ikkuna-aukossa, joka oli tornin takasivulla, ihmeellisen punaisen hohteen leimahtavan, sammuvan ja lyhyitten, yhtä pitkien väliaikojen päästä uudelleen syttyvän. Pimeässä ja tuossa korkeudessa oli tuo hohde, joka tuntui kuin palkeesta lähtevän, omituinen näky, ja naapuriston hurskaat naiset sanoivat toisilleen: Siellä on arkkidiakoni palkeineen, helvetti hehkuu tuolla ylhäällä.
Tähän ei suinkaan sisältynyt mitään todistusta noituudesta, mutta siinä oli kuitenkin sen verran savua, että saattoi arvella tultakin olevan, ja arkkidiakonilla oli tässä suhteessa epäilyttävä nimi. Meidän on kuitenkin lisättävä, että egyptiläisillä tieteillä, nekromantialla, noituudella, lumivalkoisimmalla ja viattomimmallakaan ei ollut leppymättömämpää vihollista, taipumattomampaa ilmiantajaa Notre-Damen viranomaisten edessä. Olipa tämä kammo todellista tai ainoastaan koiranleuan kujetta, joka huutaa: varas kiinni! kapitulin viisaat päät pitivät siitä huolimatta arkkidiakonia sieluna, joka oli uskaltautunut helvetin eteiseen, eksynyt kabbalan onkaloihin ja harhaili salaisten tieteitten pimeydessä. Kansa ei myöskään erehtynyt tässä suhteessa; jokaiselle, joka oli hiemankin tarkkanäköinen, oli aivan selvää, että Quasimodo oli paholainen ja Claude Frollo noita. Olihan selvää, että kellonsoittajan tuli palvella arkkidiakonia määrätty aika, mutta hän saisi tämän ajan jälkeen palkaksi hänen sielunsa. Ja arkkidiakoni olikin sangen huonossa huudossa kaikkien jumalisten sielujen kesken tavattoman ankarista tavoistaan huolimatta, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan niin kokematonta jumalista nenää, joka ei tuntenut hänessä noidan hajua.
Ja jos vuosien vieriessä oli hänen tietämisessään auennut pohjattomia syvyyksiä, oli niitä auennut hänen sydämessäänkin. Sitä oli ainakin syytä uskoa, kun tarkemmin tutki hänen kasvojaan, joissa näki hänen sielunsa hohtavan kuin synkkien pilvien läpi. Miten hän oli saanut tuon korkean kaljun otsaansa, miten hänen päänsä oli kumaraan painunut, minkä tähden nuo ainaiset huokaukset kohoilivat hänen rinnastaan? Mikä salainen ajatus sai hänen suunsa hymyilemään niin katkerasti, samalla kun hänen rypistyneet silmäkulmansa lähestyivät toisiaan kuin kaksi sonnia, jotka ovat valmiit puskusille? Mistä johtui, että hänen tukkansa oli jo harmaantunut? Mikä sisäinen tuli leimahti toisinaan hänen katseestaan, niin että hänen silmänsä muistutti reikää sulatusuunin seinässä?
Nämä ankaran moraalisen taistelun ilmaukset olivat varsinkin siihen aikaan, jota meidän kertomuksemme kuvaa, saaneet entistä voimakkaamman sävyn. Useammin kuin kerran oli sattunut, että joku kuoripoika säikähtäen sitä tulta, joka paloi arkkidiakonin silmissä, oli pötkinyt pakoon nähdessään olevansa kahden hänen kanssaan kirkossa. Useammin kuin kerran oli hänen vierustoverinsa kuoripenkissä kuullut hänen jumalanpalveluksen aikana sotkevan käsittämättömiä sanoja koraaliin ad omnem tonum. Useammin kuin kerran oli joen rannalla asuva vaimo, joka pesi kapitulille, kauhukseen nähnyt kynsien ja suonenvetoisesti puristuneitten sormien jälkiä Josas'n herra arkkidiakonin messupaidassa.
Hän oli muuten itseään kohtaan ankarampi kuin koskaan ennen eikä ollut milloinkaan esiintynyt niin esikuvallisesti. Sekä hänen asemastaan että luonteestaan oli johtunut, että hän oli aina pysytellyt loitolla naisista; nyt näytti hän vihaavan heitä enemmän kuin milloinkaan ennen. Pelkkä silkkihameen kahina sai hänen vetämään huppukauluksen silmilleen. Hän oli tässä suhteessa niin ankara, että kun kuninkaan tytär, Beaujeun valtiatar, joulukuussa v. 1481 aikoi käydä Notre-Damen luostarissa, hän asettui vakavasti sitä vastustamaan huomauttaen piispalle siitä Mustan kirjan asetuksesta, joka on päivätty P. Bartholomeuksen päivänä v. 1334 ja joka kieltää kaikilta naisilta, "nuorilta tai vanhoilta, ylhäisiltä tai alhaisilta" pääsyn luostariin. Tämän vuoksi oli piispan täytynyt huomauttaa hänelle legaatti Odon määräyksestä, joka tekee poikkeuksen muutamiin ylhäisiin naisiin nähden (aliquae magnates mulieres, quae sine scandalo evitari non possunt), joita ei saattanut ilman häväistystä estää. Mutta arkkidiakoni ei ollut kuitenkaan tahtonut taipua, vaan oli huomauttanut piispalle, että legaatin määräys, joka oli peräisin vuodelta 1207, oli satakaksikymmentäseitsemän vuotta Mustaa kirjaa vanhempi ja luonnollisestikin sen kumoama. Ja hän oli kieltäytynyt näyttäytymästä prinsessalle.