VIIDES KIRJA
I. "Abbas beati Martini" [Pyhän Martinuksen luostarin apotti]
Dom Clauden maine oli levinnyt laajalle, ja se aiheutti suunnilleen samoihin aikoihin, kun hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan madame de Beaujeutä, vierailun, joka kauan tuotti hänelle päänvaivaa.
Oli ilta. Hän oli juuri messun jälkeen sulkeutunut kammioonsa Notre-Damen luostarissa. Lukuun ottamatta joitakin nurkkaan asetettuja pulloja, jotka sisälsivät epäilyttävän näköistä jauhetta, joka suuresti muistutti kullantekojauhetta, ei tuossa pienessä huoneessa ollut mitään tavatonta tai salaperäistä. Siellä täällä seinillä oli tosin kirjoituksia, mutta ne olivat tunnustetusti hyvien kirjailijoiden filosofisia tai uskonnollisia ajatelmia. Arkkidiakoni oli juuri istuutunut suuren, käsikirjoitusten peittämän kaappipöydän ääreen, jota kolmiliekkinen vaskilamppu valaisi. Hän nojasi kyynärpäätään Honorius d'Autunin avonaiseen teokseen De praedestinatione et libero arbitrio [ennaltamääräyksestä ja vapaasta tahdosta] ja selaili mietteissään painettua kaksitaitteista kirjaa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka oli ainoa painotuote hänen kammiossaan. Kesken mietteitään hän kuuli kolkutettavan ovelleen.
— Kuka siellä? huusi oppinut nälkäisen koiran äänensävyllä, jolta riistetään luunpalanen. Ääni ulkopuolelta vastasi:
— Ystävänne Jacques Coictier.
Hän meni avaamaan.
Siellä oli todellakin kuninkaan lääkäri, noin viisikymmenvuotias mies, jonka kovia kasvonpiirteitä ei parantanut vaaniva katse. Hänen seurassaan oli joku toinen mies. Kummallakin oli yllään nilkkoihin ulottuva, tummanharmaa, oravannahalla vuorattu takki, vyötäisillä vyö ja päässä lakki samasta kankaasta kuin takki. Heidän kätensä olivat hihojen, jalkansa takinliepeitten ja silmänsä lakin peitossa.
— Herra armahtakoon, hyvät herrat! sanoi arkkidiakoni johtaen heidät sisälle, — enpä odottanut niin kunnioitettavia vieraita näin myöhään. Näitä kohteliaita sanoja lausuessaan hän loi katseensa lääkäristä hänen seuralaiseensa, jota hän tarkasti tutkivin ja levottomin katsein.
— Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tulla tervehtimään niin kuuluisaa tiedemiestä kuin dom Claude Frollo de Tirechappea, vastasi tohtori Coictier, joka franche-comtelaisella murteellaan lausui sanansa laahustavan viitan koko majesteettisuudella.