Oudarde, hyvä ja tunteellinen nainen, olisi tyytynyt huokaamaan Mahietten kanssa, mutta uteliaamman Gervaisen kysymykset eivät olleet vielä lopussa.
— Entä tuo kummitus? hän kysyi äkkiä Mahiettelta. — Mikä kummitus? kysyi tämä.
— Se pieni mustalainen, jonka noidat jättivät Chantefleurien luo hänen pienen tyttönsä sijalle. Mitä te sille teitte? Te kai hukutitte senkin.
— Emme, sanoi Mahiette.
— No te poltitte kai sen sitten? Se olikin oikein sille. Mokomakin noidansikiö!
— Emme kumpaakaan, Gervaise. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa otti tuon mustalaislapsen suojelukseensa, manasi sen, kastoi sen, ajoi huolellisesti perkeleen ulos ruumiista ja lähetti sen Pariisiin asetettavaksi löytölasten lavitsalle Notre-Dameen.
— No niitä piispoja! sanoi Gervaise nureksien, — kun he ovat oppineita, eivät he tee mitään muiden ihmisten lailla. Onko laitaa ja peliä asettaa paholainen löytölapseksi! Sillä tuo pieni kummitus ei voinut olla mikään muu kuin paholainen. Mitä sille Pariisissa tehtiin, Mahiette? Ei kai kukaan armelias henkilö sitä huolinut.
— En tiedä, vastasi reimsiläinen. — Juuri siihen aikaan osti mieheni notaarin viran Brussä, joka on peninkulman päässä kaupungista, emmekä ole sen jälkeen kuulleet mitään koko asiasta. Reimsin tuomiokirkon tornin keralla, joka peittyy Cernayn kukkulain taakse, hävisi se kokonaan näköpiiristämme.
Tämän keskustelun aikana olivat nuo kolme arvoisaa porvarisnaista saapuneet Grève-torille. Keskusteluunsa syventyneinä olivat he kulkeneet messukirjan ohi Rolandin tornin kulmassa ja koneellisesti suunnanneet kulkunsa kaakinpuulle, jonka ympärille oli kerääntynyt aikamoinen ihmisjoukko. Se näytelmä, mikä siellä parhaillaan oli käynnissä, olisi saanut heidät kokonaan unohtamaan Rotankolon ja menonsa sinne, ellei tuo tanakka kuusivuotias, jota Mahiette raahasi jäljessään, olisi heitä samassa siitä muistuttanut.
— Äiti, sanoi hän aivan kuin jokin vaisto olisi hänelle sanonut, että Rotankolo oli hänen takanaan, — saanko nyt syödä leivän?