V. Loppu tarinaan maissileivästä
Esmeralda kalpeni ja astui horjuen alas mestauslavalta. Erakon ääni seurasi häntä yhä:
— Mene! mene! senkin mustalaisvaras, pian saat nousta sinne itse!
— Säkkinaisella on taas päähänpistonsa, murisi väkijoukko, eikä välittänyt hänestä sen enempää. Sillä tuollaisia naisia kammottiin, mikä teki heidät pyhiksi. Siihen aikaan ei kernaasti käyty sellaisten kimppuun, jotka rukoilivat yötä päivää.
Mutta nyt oli aika viedä Quasimodo pois. Hänet päästettiin irti siteistä, ja joukko hajaantui.
Mahiette, joka seuralaisineen oli paluumatkalla, pysähtyi äkkiä
Suuren sillan luona:
— Mutta Eustache! minne olet maissileivän pannut?
— Äiti, vastasi poika, sillä aikaa kun sinä puhuit tuon naisen kanssa, joka oli siellä kolossa, tuli suuri koira ja puraisi leivästä. Silloin minäkin haukkasin siitä.
— Vai niin, herraseni, sinä olet siis syönyt sen?
— Äiti se oli koira. Minä kielsin sitä, mutta se ei totellut.
Silloin minäkin söin siitä!