— Kaunis serkku, vastasi Fleur-de-Lys harmistuneella äänensävyllä, — olenhan jo teille sanonut kolme kertaa, että se on Neptunuksen luola.
Oli selvää, että Fleur-de-Lys huomasi paljon selvemmin kuin hänen äitinsä kapteenin kylmän ja hajamielisen käytöksen. Tämä havaitsi välttämättömäksi sanoa jotakin.
— Ja entä ketä varten kaikki tuo neptunisoiminen? kysäsi hän.
— Saint-Antoine des Champs'n luostarille, vastasi Fleur-de-Lys kohottamatta katsettaan.
Kapteeni tarttui seinäverhon kulmaan:
— Mikä se tuo on, kaunis serkkuseni, tuo paksu sotilas, joka puhaltaa posket pulleina torvea?
— Se on Triton, vastasi Fleur-de-Lys.
Fleur-de-Lys'n lyhyissä vastauksissa oli hieman jäykkä sävy. Nuori mies ymmärsi, että hänen täytyi välttämättä kuiskata hänelle jotain kohteliasta ja mielistelevää, mitä tahansa. Hän kumartui siis, mutta ei keksinyt mielikuvituksestaan mitään hellempää ja tuttavallisempaa kuin seuraavat sanat:
— Miksi äitinne käyttää aina vaakunalla koristettua pukua aivan kuin isoäitimme Kaarle VII:n aikana? Sanokaa hänelle toki, kaunis serkkuni, ettei se enää ole hienoa nykyään, ja että sarana ja laakeri hänen hameensa koruommellussa vaakunakilvessä saavat hänet näyttämään kävelevältä uunilta. Nykyään ei enää tuolla lailla istuta vaakunalla.
Fleur-de-Lys katsoi häntä moittivasti.