Hän pukeutui alla päin. Nyörittäessään kenkiään hän sai erään ajatuksen, mutta karkotti sen heti; se palasi kuitenkin takaisin, ja hän pani liivin nurinpäin ylleen, mikä oli merkkinä ankarasta sisäisestä taistelusta. Viimein hän paiskasi lakkinsa maahan ja huudahti:
— Vietävä! käyköön miten käy. Menen veljeni luo. Saan nuhdesaarnan, mutta myös écun.
Hän heitti kiireesti ylleen turkisreunaisilla hihoilla varustetun takkinsa, otti lattialta lakkinsa ja riensi vimmattua vauhtia ulos. Hän laskeutui Rue de la Harpea pitkin Citétä kohden. Rue de la Huchetten tienoilla kutkutti hänen hajuaistimiaan niiden mainioiden paistien lemu, joita siellä alituiseen vartaissa käännellään, ja hän heitti kaipaavan katseen tuohon jättiläismäiseen ravintolaan, joka kerran sai kerjäläismunkki Calatagironen mahtipontisesti huudahtamaan: Veramente, queste rotisserie sono cosa stupenda! [Tämä ravintola on todellakin ihmeellinen!] Mutta Jehanilla ei ollut mitään, millä syödä, ja hän painui näin ollen syvään huokaisten Petit-Châtelet'n porttiholviin, tuohon jykevien tornien muodostamaan suunnattomaan nelilehtiapilaaseen, joka vartioi Citén siltaa.
Hänellä ei ollut aikaa edes ohimennen heittää kivellä, kuten hänen tapanaan oli, Périnet Leclercin kurjaa kuvapatsasta, miehen, joka oli kavaltanut Kaarle VI:n Pariisin englantilaisille, — rikos, jota hänen Harpe- ja Buci-katujen kulmauksessa oleva, kivien särkemä ja loan tahrima patsaansa oli kuin ikuisella kaakinpuulla saanut kolme vuosisataa sovittaa.
Kuljettuaan Petit-Pontin yli ja astuttuaan
Neuve-Sainte-Geneviève-kadun poikki Jehan de Molendino oli
Notre-Damen luona. Täällä hän alkoi taas epäröidä ja asteli hetken
herra Legris'n muistopatsaan ympärillä mutisten pelokkaana:
— Nuhdesaarna on varma, écu on epävarma!
Hän pysäytti kirkon vartijan, joka tuli luostarista, ja kysyi:
— Missä on Josas'n herra arkkidiakoni?
— Luulen hänen olevan tornikammiossaan, mutta älkää menkö sinne häntä häiritsemään, jollette tule jonkun sellaisen kuin paavin tai kuninkaan asioissa.
Jehan löi käsiään yhteen.