— Onpa siinäkin keittiökalusto! mietti hän.
Liedessä ei muuten ollut tulta, ja näytti siltä kuin ei siinä olisi pidetty tulta pitkään aikaan. Lasinaamari, jonka Jehan keksi alkemististen työkalujen joukosta ja jonka tarkoituksena epäilemättä oli suojella arkkidiakonin kasvoja hänen käsitellessään jotain vaarallista ainetta, oli pölyisenä eräässä nurkassa. Sen vieressä oli yhtä pölyinen palje, jonka etupuolella oli vaskikirjaimin seuraava kirjoitus: Spira, Spera! [Puhalla, toivo!]
Pitkin seiniä näkyi musteella tai metallipiirtimellä kirjoitettuja mietelmiä hermeetikkojen tapaan. Siinä oli goottilaisia, heprealaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia kirjaimia sekaisin, lauseet sikin sokin, jopa päällekkäinkin, uudemmat peittäen vanhempia ja kaikki toisiinsa kietoutuneina kuin oksat pensastossa, kuin keihäät lähiottelussa. Se olikin itse asiassa sangen sekava filosofioiden, mietiskelyn ja inhimillisten viisauksien käsikähmä. Siellä täällä oli muutamia, jotka loistivat toisten yllä kuin liput keihäitten kärkien joukossa. Useimmat olivat lyhyitä latinalaisia tai kreikkalaisia ajatelmia, joita keskiaika niin taitavasti muovaili — Unde? inde? [Mistä? tuolta?] — Homo homini monstrum. [Ihminen ihmisen hirmu.] — Astra, castra, nomen, numen. [Tähtiä, linnoja, nimi, jumaluus.] — Mega biblion, megakakón. [Suuri kirja, suuri paha.] — Sapere aude. [Rohkene tietää!] — Flat ubi vult [Tuuli puhaltaa, minne tahtoo.] — jne.; toisinaan sana ilman mitään käsitettävää merkitystä: Anagko fagia, [Mässäys kohtalossa.] ehkä katkera viittaus luostarihallintoon; toisinaan yleiseen heksametrimuotoon valettu pelkkä kirkollinen järjestysohje: Coelestem dominum, terrestrem dicito domnum. [Taivaan herran on nimi dominus, maallisen domnus.] Siellä täällä oli myös hebrealaisia koukeroita, joista ei Jehan, joka sangen heikosti osasi kreikkaakin, ymmärtänyt mitään, ja kaikkialla oli tähtiä, ihmisten ja eläinten kuvia ja ristikkäisiä kolmioita, mikä sai nuo täyteen tuhritut kammionseinät muistuttamaan paperinpalasta, jota pitkin apina on kuljettanut musteeseen kastettua kynää.
Komeron sisusta osoitti muuten laiminlyöntiä ja rappeutumista, ja huonossa kunnossa olevat työvälineet ilmaisivat, että omistaja ei pitkiin aikoihin ollut muilta toimilta ehtinyt työskennellä.
Hän istui kumartuneena suuren käsikirjoituksen ylle, joka oli täynnä omituisia maalauksia, ja häntä näytti vaivaavan jokin asia, joka yhtenään sekoittui hänen mietiskelyihinsä. Niin ainakin päätteli Jehan kuullessaan hänen silloin tällöin huudahtelevan katkonaisesti, kuten ainakin mietteisiinsä vaipunut ajattelija, joka miettii ääneensä:
— Niin, Manu sanoi niin, ja Zoroaster opetti niin, aurinko on syntynyt tulesta, kuu auringosta. Tuli on suuren kaikkeuden sielu. Nämä alkuatomit leviävät ja valuvat lakkaamatta maailman yli loppumattomina virtoina. Niissä kohdissa, joissa nämä virrat leikkaavat toisiaan taivaalla, tuottavat ne valoa; leikkauskohdissaan maassa tuottavat ne kultaa. — Valo, kulta, ne ovat samaa. Tulta konkreettisessa muodossa. — Sama ero kuin näkyvän ja käsin kosketeltavan, saman aineen juoksevan ja kiinteän tilan, vesihöyryn ja jään välillä, ei muuta. — Se ei ole mitään unta — se on yleinen luonnonlaki. — Mutta miten saada tietoonsa tämän yleisen lain salaisuus? Mitä! tämä valo, joka peittää käteni, on kultaa! nämä samat atomit, jotka ovat erään lain mukaan laajenneet, ne tulee vain toisen lain mukaan tiivistää! — Mutta miten? — Toiset ovat luulleet voivansa toteuttaa sen kaivamalla maahan auringonsäteen. — Averroës, — niin, se on Averroës, — Averroës kaivoi sen Kordovan suuren moskeijan koraanin säilytyskammion ensimmäisen vasemmanpuoleisen pylvään alle; mutta tuota komeroa ei voi avata ennen kuin kahdeksantuhannen vuoden kuluttua, jolloin voidaan nähdä, onko koe onnistunut.
— Piru vieköön! sanoi Jehan itsekseen, — kauanpa saakin écua odottaa!
—… Toiset ovat arvelleet, jatkoi mietiskelevä arkkidiakoni, että olisi edullisempaa tehdä koe Siriuksen säteellä. Mutta sitä on vaikea saada puhtaana muiden tähtien läheisyyden vuoksi, joiden säteet sekoittuvat sen säteisiin. Flamel on ollut sitä mieltä, että yksinkertaisinta on tehdä koe maallisella tulella. — Flamel! mikä valittu nimi, Flamma! — Niin, tuli. Siinä on kaikki. — Timantti on hiilessä, kulta on tulessa. — Mutta miten saada se siitä esille? — Magistri vakuuttaa, että eräät naisennimet ovat suloisen ja salaperäisen ihania, että tarvitsee vain lausua niitä kokeen aikana… — Katsotaanpa mitä Manu siitä lausuu: "Missä naisia kunnioitetaan, siellä iloitsevat Jumalat; missä niitä halveksitaan, siellä on turhaa rukoilla Jumalaa. — Naisen suu on aina puhdas; se on virtaava vesi, se on auringonsäde. — Naisen nimen tulee olla miellyttävä, suloinen, täynnä mielikuvitusta; päättyä pitkiin vokaaleihin ja muistuttaa siunauksia." —… Niin, tuo viisas on oikeassa; todellakin, Maria, Sofia, Esmeralda… — Kirous! aina tuo ajatus!
Ja hän sulki kirjan kiivaasti.
Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa ikään kuin karkottaakseen ajatuksen, joka häntä vaivasi. Sitten hän otti pöydältä naulan ja pienen vasaran, jonka varteen oli maalattu omituisia kabbalistisia kirjaimia.