— Panemme miehen uudelleen kidutukseen. Tässä on vielä jotain, lisäsi mestari Jacques kopeloiden uudelleen laukkuaan, Marc Cenainen luota löydettyä.
Se oli samantapainen astia, joita oli dom Clauden uunilla.
— Ahaa! virkkoi arkkidiakoni, alkemistinen sulatin.
— Tunnustan, sanoi mestari Jacques hymyillen hämillään, että koetin sitä uunilla, mutta en onnistunut paremmin kuin omallanikaan.
Arkkidiakoni tutki astiaa.
— Mitä hän on piirtänyt sulattimeensa? Och! Och! sana, joka karkoittaa kirput. Tuo Marc Cenaine on typerys! Uskonpa todellakin, että ette tällä kultaa tehneet! Se kelpaa enintään kesällä makuukammioonne, siinä kaikki!
— Koska on puhe erehdyksistä, virkkoi kuninkaallinen syyttäjä, — niin minä tarkastelin tänne tullessani portaalia tuolla alhaalla. Onko teidän korkea-arvoisuutenne aivan varma, että luonnon tutkimisen alku on esitettynä Hôtel-Dieun puolella, ja että niistä seitsemästä alastomasta henkilökuvasta, jotka ovat Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa, se, jolla on siivet jaloissa, on Merkurius?
— Olen, vastasi pappi. Niin on kirjoittanut Augustin Nypho, tuo italialainen tohtori, jolla oli palveluksessaan parrakas paholainen, joka opetti hänelle kaikki. Muuten menemme alas ja minä selitän teille siellä kaiken.
— Kiitos, mestarini, sanoi Charmolue kumartaen maahan asti. — Mutta olinpa unohtaa! milloin haluatte minun vangituttavan tuon pienen noitatytön?
— Kenen noitatytön?