Arkkidiakoni, joka äkkiä heräsi kuin unesta, tarttui kouristuksenomaisen rajusti hänen käteensä.
— Mestari Jacques, hän huusi, antakaa kohtalon täyttyä! Syyttäjä kääntyi hämmästyneenä. Hänestä tuntui siltä kuin rautapihdit olisivat tarttuneet hänen käsivarteensa. Papin katse oli tuijottava, villi ja liekehtivä ja viipyi liikahtamatta tuossa kärpäsen ja hämähäkin muodostamassa hirveässä ryhmässä.
— Niinpä niin! jatkoi pappi äänellä, joka tuntui tulevan hänen sisimmästään, — siinä on kaiken symboli. Se lentää, se on iloinen, äsken syntynyt; se etsii kevättä, ilmaa, vapautta; niinpä niin, mutta jos se lentää päin kohtalokasta ruusustoa, hämähäkki hyökkää sen kimppuun, kauhea hämähäkki! Tanssijatar raukka! tuomittu kärpäsraukka! Mestari Jacques, antakaa olla! se on kohtalo! — Niin, Claude, sinä olet hämähäkki. Claude, sinä olet myös kärpänen! — Sinä lensit kohden tietoa, valoa, aurinkoa, sinä halusit vain päästä ikuisen totuuden suuren päivän avariin ilmapiireihin; mutta syöksyessäsi toiseen maailmaan, valon, älyn ja tiedon maailmaan johtavaa häikäisevää aukkoa kohden, sinä sokea kärpänen, sinä hupsu oppinut, et nähnyt hienoa hämähäkinverkkoa, jonka kohtalo oli levittänyt valon ja sinun välillesi, sinä syöksyit sitä vasten suin päin, kurja mielipuoli, ja nyt rimpuilet sinä murskatuin päin ja rikkeimin siivin kohtalon rautaisten tuntosarvien välissä! — Mestari Jacques! mestari Jacques! antakaa hämähäkin olla!
— Enhän minä lainkaan koske siihen, sanoi Charmolue ja katseli häntä ihmeissään. Mutta laskekaa irti käteni, mestari, armahtakaa! puristattehan kuin pihdeillä minua.
Arkkidiakoni ei kuullut hänen sanojaan.
— Oh! sinä hupsu! hän jatkoi hellittämättä tuijottaen ikkunaa. Vaikka voisitkin kärpässiivilläsi murtautua verkon läpi, luuletko sittenkään pääseväsi valoon! Voi! sen takanahan on tuo lasiruutu, tuo läpinäkyvä este, tuo kristallimuuri, joka on kovempaa kuin malmi ja joka erottaa kaikki filosofiat totuudesta. Miten luulet pääseväsi sen läpi? Oi tietämisen turhuutta! Miten monta viisasta tuleekaan kaukaa liihotellen murskatakseen otsansa sitä vastaan! Miten monta filosofista järjestelmää lentääkään sikin sokin suristen tätä ikuista lasiruutua vasten!
Hän vaikeni. Hänen ajatuksensa olivat huomaamatta siirtyneet tieteeseen hänen omasta itsestään ja hän näytti rauhoittuneen. Jacques Charmolue herätti hänet kokonaan todellisuuteen kysymyksellään: — Entä, mestarini, milloin autatte minua kullanteossa? Haluaisin onnistua.
Arkkidiakoni ravisti päätään katkerasti hymyillen.
— Mestari Jacques, lukekaa Michel Pselluksen Dialogus de energia et operatione daemonum. [Keskustelua pahojen henkien voimasta ja toiminnasta.] Meidänkään puuhamme eivät ole kaikkein viattominta laatua.
— Hiljempaa, mestari! sitä minäkin epäilen, sanoi Charmolue. Mutta täytyyhän hieman harjoittaa hermetiikkaakin, kun on vain kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä kolmenkymmenen écun vuosipalkalla. Mutta puhukaamme hiljempaa.