— Perkele! vastasi kapteeni.
— Perkele itsellenne! virkkoi ylioppilas. Mutta, kohtelias kapteeni, mistä johtuu tämä kauniitten sanojen ryöppy?
— Anteeksi, hyvä Jehan-veikkoni, huudahti Febus puristaen hänen kättänsä, — ei nelistävä hevonen niin äkkiä pysähdy. Kiroilen täyttä laukkaa. Tulen tuolta mamsselien luota, ja aina kun sieltä tulen, on kurkkuni kukkuroillaan kirouksia; minun täytyy ne sylkeä ulos, muuten tukehdun — perkele!
— Haluatko tulla juomaan? kysyi ylioppilas. Tämä ehdotus sai kapteenin rauhoittumaan.
— Haluaisin kylläkin, mutta minulla ei ole rahaa.
— Minullapa on!
— Kyllä kai! näyttäkää?
Jehan nosti kukkaron kapteenin silmien eteen majesteetillisen vaatimattomasti. Tällä välin oli arkkidiakoni, joka oli jättänyt hämmästyneen Charmoluen, lähestynyt heitä ja pysähtynyt jonkin askeleen päähän heistä tarkaten heitä kumpaakin heidän huomaamatta häntä. He olivat niin syventyneet katselemaan kukkaroa.
Febus huudahti:
— Kukkaro teidän taskussanne, Jehan, sehän on kuin kuu vesikorvossa.
Sen näkee, mutta se ei kuitenkaan ole siellä. Se on vain sen varjo.
Hitto vie! lyönpä vetoa, että siinä on kiviä!