— Minä palautan herrojen muistiin, että murhattu upseeri kirjallisen, sairasvuoteella tehdyn lausunnon mukaan oli selittänyt, että hän heti ensi hetkestä, jolloin musta mies häntä puhutteli, oli arvellut, että se saattoi olla kummitus, ja että peikko lisäksi oli innokkaasti kehoittanut häntä kohtaukseen syytetyn kanssa, ja hänen, kapteenin, huomautettua, ettei hänellä ollut rahaa, oli peikko antanut hänelle écun, jolla mainittu upseeri oli maksanut Falourdelille huoneen. Écu on siis ollut helvetinraha.
Tämä sitova todistus näytti haihduttavan Gringoiren ja muiden skeptikkojen epäilyt.
— Herroilla on jutun asiakirjat, lisäsi kuninkaallinen asianajaja istuutuen, voitte siis ottaa selon Febus de Châteaupers'in lausunnosta.
Tämän nimen kuullessaan nousi syytetty seisoalleen. Hänen päänsä kohosi väkijoukon yli. Kauhistunut Gringoire tunsi Esmeraldan.
Hän oli kalpea; hänen tukkansa, joka ennen oli niin sirosti palmikoitu ja sekiineillä koristettu, valui nyt epäjärjestyksessä hänen harteilleen; hänen huulensa olivat siniset; hänen silmänsä kauhean sisäänpainuneet. Voi!
— Febus! sanoi hän tuijottaen, missä hän on? Oi, korkea-arvoiset herrat! ennen kuin tapatte minut, sanokaa armosta, elääkö hän vielä!
— Vaiti, nainen, vastasi presidentti. Se ei ole meidän asiamme.
— Oh! säälikää, sanokaa, onko hän elossa! jatkoi tyttö ristien kauniit, laihtuneet kätensä, jolloin kuultiin kahleitten kalisevan pitkin hänen pukuaan.
— No niin! sanoi kuivasti kuninkaallinen asianajaja, hän on kuoleman kielissä. Oletteko tyytyväinen?
Onneton tyttö vaipui takaisin penkilleen ääntä päästämättä, kyyneltä vuodattamatta, valkeana kuin vahakuva. Presidentti kumartui hänen jalkojensa juurella olevan miehen puoleen, jolla oli kultaompeleinen päähine, musta mekko, kaulaketjut ja kädessä sauva.