Presidentti jatkoi samaan tapaan:
— Miten siis selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?
Tyttö vastasi katkonaisesti:
— Olen jo sanonut. En tiedä. Se on eräs pappi. Pappi, jota en tunne.
Pappi, joka vainoaa minua!
— Niin, tuima munkki, virkkoi tuomari!
— Oi korkea-arvoiset herrat! säälikää! olen vain kurja tyttö…
— Egyptistä, sanoi tuomari. Mestari Jacques Charmolue otti sananvuoron lempeällä äänellä:
— Syytetyn surulliseen julkeuteen katsoen anon minä hänelle kidutusta.
— Myönnetään, sanoi presidentti. Onnettoman koko ruumis vapisi. Hän nousi kuitenkin pertuskamiehen käskystä ja astui melko varmoin askelin Charmoluen ja kirkollisviraston jäsenten jäljessä kahden pertuskarivin välissä matalaa ovea kohden, joka äkkiä aukeni ja sulkeutui jälleen hänen takanaan, mikä tuntui surullisesta Gringoiresta siltä kuin kauhea kita olisi niellyt hänet.
Kun hän katosi, kuului surkeaa määkimistä. Pieni vuohi siellä valitti.
Istunto keskeytettiin. Erään neuvoksen huomautettua, että herrat olivat väsyneitä, ja että kidutuksen päättymistä saisi kauan odottaa, vastasi presidentti että tuomarin tuli uhrautua velvollisuudelleen.