— Oh! huudahti hän peittäen käsillä silmiään ja koko ruumis kouristuksenomaisesti vapisten, — pappi!
Hänen käsivartensa vaipuivat sitten voimattomina alas ja hän jäi istumaan pää painuksissa, katse maahan luotuna, mykkänä ja vapisevana.
Pappi yhä tuijotti häntä kuin haarahaukka, joka kauan on kaarrellut viljaan kyyristyneen leivosen yläpuolella, ääneti lyhentänyt kauheita kierroksiaan ja yhtäkkiä nopeasti kuin salama iskenyt uhriinsa ja pitelee sitä huohottaen kynsissään.
Tyttö kuiskaili:
— Päättäkää työnne! antakaa viimeinen isku! — Ja hän painoi kauhistuen päänsä olkapäittensä väliin kuin lammas, joka odottaa teurastajan moukariniskua.
— Herätänkö minä teissä kauhua? sanoi pappi viimein.
Tyttö ei vastannut.
— Pelkäättekö te niin minua? toisti pappi.
Tytön huulet venähtivät aivan kuin hän olisi hymyillyt.
— Kyllä, sanoi tyttö, — pyöveli leikittelee kuolemaantuomitun kanssa. Jo kuukausimääriä hän on minua vainonnut, uhkaillut ja pelotellut! Hyvä Jumala, miten onnellinen olisinkaan ollut ilman häntä! Hän se on syössyt minut tähän kadotukseen! Armias taivas! Hän se on surmannut minun… hän se on surmannut hänet! Febukseni!