Se tuli tosiaan portaisiin johtavan oven luo, pysähtyi siihen hetkeksi, tuijotti pimeään, mutta näyttämättä huomaavan pappia se lähti pois. Hän näytti papista suuremmalta kuin eläessään. Pappi näki kuun hänen valkean pukunsa lävitse, hän kuuli hänen hengityksensä.
Kun haamu oli mennyt ohitse, pappi alkoi laskeutua portaita alas yhtä hitaasti kuin oli nähnyt kummituksen liikkuvan, luullen itsekin olevansa kummitus, astuen hämmentyneenä, hiukset kauhusta kankeina ja sammunut lamppu yhä kädessä; ja laskeutuessaan siten kiertoportaita alas hän kuuli selvästi äänen toistavan nauraen korvaansa:
"… Henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."
II. Kyttyräselkä, silmäpuoli, nilkku
Jokaisella kaupungilla keskiajalla ja jokaisella kaupungilla Ranskassa Ludvig XII:n aikaan saakka oli turvapaikkansa. Keskellä sitä barbaaristen rikoslakien ja tuomioistuimien vedenpaisumusta, joka peitti koko kaupungin, muodostivat nämä turvapaikat jonkinlaisia saaria, jotka kohosivat inhimillisen oikeuden käytön pinnan yläpuolelle. Jokainen rikollinen, joka nousi niille, oli pelastettu. Jokaisen kaupungin piirissä oli miltei yhtä monta turvapaikkaa kuin teloituspaikkaakin. Se oli rankaisemattomuuden väärinkäyttöä kuolemanrangaistuksen rinnalla, kaksi huonoa tapaa toistensa vastapainoksi. Kuninkaan linnalla, ruhtinasten palatseilla ja etenkin kirkoilla oli turvapaikkaoikeus. Joskus tapahtui, että kokonainen kaupunki, joka tarvitsi uusia asukkaita, julistettiin joksikin ajaksi vapaakaupungiksi. Ludvig XI myönsi Pariisille vuonna 1467 turvapaikkaoikeuden.
Astuttuaan jalallaan turvapaikkaan rikollinen oli koskematon: mutta hänen tuli varoa lähtemästä sieltä. Askelkin pyhäkön ulkopuolelle, ja hän syöksyi takaisin virtaan. Teili, hirsipuu ja mestauskirves vartioivat tarkoin turvapaikkaa ja vaaniskelivat alati saalistaan kuin haikalat laivan ympärillä. Niinpä kuolemaantuomittujen nähtiin harmaantuvan jonkin luostarin porttikäytävässä, jonkin palatsin portailla tai jonkin kirkon portaalin alla. Siten oli turvapaikka samalla vankila. Joskus tapahtui, että parlamentin virallinen määräys rikkoi turvapaikkaoikeutta ja luovutti tuomitun pyövelille; mutta niin tapahtui harvoin. Parlamentit pelkäsivät piispoja, ja kun papin- ja tuomarinkaavut joutuivat otteluun keskenään, ei jälkimmäinen juuri selvinnyt ehjänä leikistä. Joskus, kuten Pariisin pyövelin Petit-Jeanin murhaajan ja Jean Valleret'n murhaajan Emery Rousseaun jutuissa, tapahtui kuitenkin, että oikeus kirkkoa uhmaten pani tuomionsa täytäntöön; mutta onneton se, joka ilman parlamentin määräystä tunkeutui aseistettuna turvapaikkaan! Onhan tunnettua Robert de Clermont'in, Ranskan marsalkan, ja Jean de Châlons'in, Champagnen marsalkan kuoleman syy; ja asia koski kuitenkin vain muuatta Perrin Marcia, välittäjänapulaista, kurjaa murhamiestä; mutta nuo kaksi marsalkkaa olivat särkeneet Saint-Méryn portit, ja se oli ennen kuulumatonta.
Turvapaikkaoikeutta kunnioitettiin siinä määrin, että tarinain mukaan eläimetkin saivat usein nauttia sitä. Aymoin kertoo, että kun muuan Dagobertin ajama hirvi pakeni pyhän Dionysiuksen haudalle, koirat pysähtyivät haukkuen sen ääreen.
Kirkoissa oli tavallisesti pieni komero turvanetsijoitä varten. Vuonna 1407 rakenutti Nicolas Flamel Saint-Jacques-de-la-Boucherien kattoholvin päälle kammion, joka maksoi hänelle neljä livreä, kuusi souta, kuusitoista pariisilaista denieriä.
Notre-Damessa oli turvapaikkana pieni komero, joka oli laitettu erään sivulaivan katon päälle tukipatsaitten alle ja josta näki luostariin; se oli samassa paikassa, johon nykyisen torninvartijan vaimo oli laittanut pienen puutarhan, joka Babylonin riippuvain puutarhain rinnalla on kuin vuohenkaali palmun, kuin portinvartijatar Semiramiksen rinnalla.
Sinne Quasimodo oli hillittömän ja voitonriemuisen kiertokulkunsa jälkeen torneissa ja pylvästöissä sijoittanut Esmeraldan. Tämän riemukulun aikana tyttö ei ollut tointunut; puolittain tiedottomana, puolittain tajuissaan hän oli vain huomannut, että hän nousi ylöspäin ilmassa, että hän leijaili ja lensi, että joku vei häntä pois maan pinnalta. Silloin tällöin hän kuuli Quasimodon kaikuvan naurun ja jyrisevän äänen korvissaan; hän raotti silmiään ja näki silloin allansa epäselvästi Pariisin tuhannet liuskakivi- ja tiilikatot sinisenä ja punaisena mosaiikkina ja yllänsä Quasimodon kauheat ja riemukkaat kasvot. Silloin hänen silmäluomensa painuivat jälleen kiinni; hän luuli, että loppu oli tullut, että hänet oli teloitettu hänen tainnostilansa aikana, ja tuo muodoton paholainen, joka oli käynyt hänen kohtaloonsa käsiksi, oli jälleen saanut hänet valtaansa ja kiidätti häntä pois. Tyttö ei uskaltanut enää katsoa häntä ja antoi itseään kantaa.