Päivä seurasi toistaan.
Rauha palasi vähitellen Esmeraldan sieluun. Valtava suru samoin kuin valtava ilokin on lyhytaikaista. Ihmissielu ei kauan viihdy äärimmäisyyksissä. Mustalaistyttö oli kärsinyt niin paljon, että vain ihmetyksen tunne oli jäänyt jäljelle.
Turvallisuuden keralla oli toivokin palannut. Hän oli yhteiskunnan ja elämän ulkopuolella, mutta hän aavisti hämärästi, ettei hänen ehkä olisi mahdotonta palata siihen. Hän oli kuin kuollut, jolla oli hautansa avain.
Hän tunsi kauheiden kuvien vähitellen häipyvän muististaan. Kaikki nuo hirveät kuvajaiset, Pierrat Torterue, Jacques Charmolue, vieläpä itse pappikin, haihtuivat hänen sielustaan.
Ja Febushan eli, hän oli varma siitä, hän oli nähnyt hänet. Febus eli, sehän oli kaikkein tärkeintä. Kaikkien niiden kauheitten iskujen jälkeen, jotka olivat hävittäneet kaiken hänen sielussaan, hän oli tavannut siellä yhden ainoan seikan, yhden ainoan tunteen ehjänä ja vahingoittumattomana: rakkautensa kapteeniin. Sillä rakkauden laita on samoin kuin puun: se työntää juurensa syvälle koko meidän olemukseemme ja viheriöitsee usein vielä särkyneessäkin sydämessä.
Ja selittämätöntä on, että kuta sokeampi tuo intohimo on, sitä sitkeämpi se on. Se ei ole milloinkaan kestävämpi kuin täysin järjettömänä.
Esmeralda ei kuitenkaan voinut ajatella kapteenia ilman katkeruutta. Oli kauheata, että hänkin oli johdettu harhaan, että hänkin oli voinut pitää mahdollisena, että tuo tikarinisku oli hänen, Esmeraldan antama, joka olisi ollut valmis uhraamaan tuhat elämää hänen puolestaan. Mutta ei pitänyt tuomita liian ankarasti kapteenia: eikö hän, Esmeralda, itse ollut tunnustanut rikostaan? Eikö hän, heikko nainen, ollut antanut kidutuksen taivuttaa itseään? Syy oli yksin hänen. Hänen olisi ennen pitänyt antaa repiä kynnet itseltään kuin sallia kiristää tuollaista tunnustusta. Mutta kunhan hän vain kerrankin, vain lyhyen hetkenkin saisi jälleen nähdä Febuksen, ei tarvittaisi kuin sana, kuin katse vain, jotta hän luopuisi harhaluulostaan ja rakastaisi jälleen häntä. Hän ei epäillyt sitä. Hän karkotti mielestään joukon omituisia seikkoja, kuten Febuksen läsnäolon hänen tehdessään katumusta ja nuoren tytön, jonka seurassa hän oli. Se oli epäilemättä hänen sisarensa; sangen järjetön selitys, mutta se tyydytti häntä, koska hänen oli pakko uskoa, että Febus rakasti häntä yhä, häntä eikä ketään muuta. Olihan Febus vannonut sen hänelle. Mitäpä hän muuta tarvitsi, kokematon, herkkäuskoinen tyttö? Ja eivätkö asianhaarat jutussa todistaneet paljon enemmän häntä kuin Febusta vastaan? Hän odotti siis. Hän toivoi.
Meidän on lisättävä, että kirkko, tuo suunnaton kirkko, joka häntä joka puolella ympäröi, joka vartioi häntä, joka suojeli häntä, oli myös parhain rauhoittaja. Tuon valtavan rakennuksen juhlalliset viivat, kaikkien tuota neitoa ympäröivien esineitten uskonnolliset piirteet, ne hurskaat ja korkeat ajatukset, jotka niin sanoakseni tulvivat tuon kiviruumiin kaikista huokosista, vaikuttivat häneen hänen tietämättään. Rakennuksen äänetkin olivat vaikutukseltaan niin siunauksellisia, niin majesteetillisia, että ne vaimensivat tuon sairaan sielun tuskia. Jumalanpalvelusta toimittavien pappien yksitoikkoinen laulu, seurakunnan vastaukset, toisinaan tuskin kuuluvina, toisinaan voimakkaina kuin ukkosen jyrinä, ikkunaruutujen sointuva helinä, urkujen pauhu kuin sadan pasuunan ääni, suunnattomina mehiläispesinä surisevan kolmen kellotornin kumina, jättiläissoittimien koko orkesteri, jonka ääniasteikko alati nousi ja laski kansanjoukosta kellotorniin, huumasi hänen muistinsa, mielikuvituksensa ja tuskansa. Ennen kaikkea tuudittivat kellot hänet rauhaan. Nuo valtavat kojeet vuodattivat hänen ylleen ikään kuin voimallista magnetismia suurina laineina.
Jokainen auringonnousu tapasikin hänet rauhoittuneempana, keventyneempänä ja vertyneempänä. Sitä mukaa kuin hänen sisäiset haavansa arpeutuivat, alkoi sulo ja kauneus jälleen kukkia hänen kasvoillaan, mutta sielukkaampana, vähemmän häikäisevänä. Hänen entinen luonnonlaatunsakin palasi, vieläpä osaksi hänen iloisuutensa, soma suunsuipennuksensa, rakkautensa vuoheen, hänen laulunhalunsa ja kainoutensakin. Hän pukeutui aamuisin aina kammionsa nurkassa, ettei vaan kukaan naapuri läheisistä ylistenluukuista näkisi häntä.
Kun Febuksen ajatteleminen joskus hetkiseksi keskeytyi, ajatteli mustalaistyttö Quasimodoa. Hän oli ainoa side, ainoa välittäjä ja yhdistäjä, jonka kautta Esmeralda oli kosketuksissa ihmisiin ja elämään. Tuo onneton oli eristetympi kuin Quasimodo. Hän ei ymmärtänyt lainkaan tuota omituista ystävää, jonka sattuma oli hänelle antanut. Toisinaan hän moitti itseään siitä, ettei kiitollisuuskaan saanut häntä voittamaan vastenmielisyyttänsä, mutta hänen oli mahdotonta tottua kellonsoittaja raukkaan. Tämä oli liian ruma.