Miltei samassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaitten käsien tarttuvan häneen. Kammio oli pimeä. Hän ei selvästi erottanut, kuka häntä piteli, mutta hän kuuli jonkin kiristelevän raivosta hampaitaan, ja oli juuri sen verran valoa, että hän saattoi erottaa suuren veitsen välkkyvän päänsä päällä.
Pappi luuli tuntevansa Quasimodon vartalon. Se ei voinut olla kukaan muu kuin kellonsoittaja. Hän muisti nyt sisään astuessaan kompastuneensa johonkin kammion oven edessä viruvaan myttyyn. Mutta kun tulokas ei sanonut mitään, hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän syöksyi veistä pitelevän käden kimppuun ja huusi: — Quasimodo! Hän unohti tuskassaan, että Quasimodo oli kuuro.
Silmänräpäyksessä oli pappi nujerrettu maahan ja hän tunsi lyijynraskaan polven painavan rintaansa. Tästä väärästä polvesta hän tunsi Quasimodon. Mutta mitä tehdä? Miten saada tuo kuuro tuntemaan hänet? Yö teki kuuron sokeaksi.
Hän oli mennyttä miestä. Tyttö, joka oli säälitön kuin ärsytetty tiikeri, ei tehnyt mitään hänen pelastuksekseen. Veitsi läheni hänen päätänsä. Hetki oli uhkaava. Silloin näytti hänen vastustajansa äkkiä valtaavan epäröinti.
— Ei verta tänne! sanoi hän kumealla äänellä.
Se oli todellakin Quasimodon ääni.
Pappi tunsi suuren käden laahaavan häntä jalasta kammion ulkopuolelle. Siellä tuli hänen kuolla. Hänen onnekseen oli kuu juuri pilkistänyt esiin pilvien raosta.
Kun he olivat kammion oven ulkopuolella, valaisi sen kalpea hohde papin kasvoja. Quasimodo katsoi häntä tarkemmin, alkoi vapista, päästi hänet irti ja peräytyi.
Mustalaistyttö, joka oli tullut kammion ovelle, näki hämmästyksekseen, miten osat äkkiä vaihtuivat. Nyt uhkasi pappi, ja Quasimodo aneli.
Pappi, joka syyti kuuron ylle vihaisia ja moittivia eleitä, viittasi häntä käskevästi vetäytymään syrjään.