— Voi! vastasi Gringoire, ei ole minun syyni, että myöhästyin, vaan vartijoiden ja kuninkaan. Pääsin juuri äsken hänen käsistään. Puuttuu aina vain hiuskarvan verran, etten joudu hirteen. Se on minun kohtaloni.
— Kaikki sinulta puuttuu, sanoi toinen. Mutta nyt on kiire. Tiedätkö tunnussanan?
— Ajatelkaa, mestari, että minä näin kuninkaan. Tulen hänen luotaan.
Hänellä on parkkumiset polvihousut. Se vasta seikkailu oli.
— Senkin suunpieksijä! mitä sinun seikkailusi minua liikuttaa?
Tiedätkö kulkurien tunnussanan?
— Tiedän. Olkaa huoleti. Puukko tupessa.
— Hyvä. Ilman sitä emme pääsisi kirkon luokse. Kulkurit ovat sulkeneet kadut. Onneksi näyttävät he kohdanneen vastarintaa. Ehdimme ehkä vielä ajoissa.
— Kyllä, mestari. Mutta miten päästään kirkon sisälle?
— Minulla on tornin avain.
— Ja miten päästään sieltä pois?
— Luostarin takana on pieni portti, joka johtaa Rantamaalle ja joelle. Minulla on sen avain ja olen varannut tänä aamuna sinne veneen.