Gringoirea liikutti syvästi tämän hänen ainoan katsojansa uskollisuus. Hän lähestyi miestä ja puhutteli häntä, kun hän ensin oli kevyesti ravistanut häntä käsivarresta; sillä tuo kunnon mies nojasi aitausta vasten ja torkkui.
— Minä kiitän teitä, herra, Gringoire sanoi.
— Mistä hyvästä, herra? vastasi paksu haukotellen.
— Minä näen mikä väsyttää ja suututtaa teitä, jatkoi runoilija; se on tuo jumalaton meteli, joka estää teitä kuulemasta. Mutta siitäkin huolimatta teidän nimenne säilyy jälkimaailmalle. Saanko luvan kysyä, mikä on nimenne?
— Renault Château, Pariisin Châtelet'n sinetinvartija, jos se teitä huvittaa.
— Herra, te olette runotarten ainoa edustaja täällä, sanoi Gringoire.
— Te olette liian kohtelias, Herra, Châtelet'n sinetinvartija vastasi.
— Te olette ainoa, joka arvokkaalla tavalla olette kuunnellut näytelmää. Mitä pidätte siitä?
— He! he! vastasi tuo paksu virkamies unisena, onhan se aika hauska.
Tähän kiitokseen Gringoire sai tyytyä, sillä valtava kättentaputusten ja hyvähuutojen pauhu katkaisi heidän keskustelunsa. Narripaavi oli valittu.